Jouni Järvinen, 53, havahtui nelikymppisenä siihen, että hänen avioliittonsa ei toiminut.

– Meille tuli vaimon kanssa riitaa ihan kaikesta. Tuntui, että liian usein emme kerta kaikkiaan löytäneet yhteistä aaltopituutta.

Suomalaiselle miehelle tyypilliseen tapaan hän alkoi lääkitä itseään viikonloppuisin alkoholilla.

– Eihän siitä kotona hörppimisestä pitkän päälle mitään tullut. Tilanne vain paheni.

Järvisen perhe oli muuttanut Helsingistä omakotitaloon Jounin kotikaupunkiin. Jouni remontoi ja nikkaroi milloin mitäkin nurkkaa ja ovenpieltä päivätyön päätteeksi.

Perheessä oli neljä lasta: kaksi kouluikäistä, nelivuotias ja puolivuotias vauva. Samoihin aikoihin vaimo oli alkanut toteuttaa pitkäaikaista haavettaan alanvaihdosta.

Kaikkea oli liikaa, ruuhkaan asti, ja lainat vetivät talouden tiukalle.

Kiitää alla autostrada

Jouni sinnitteli töissä päivät. Hän on koulutukseltaan lentomekaanikko, mutta pääluottamusmiehen työt veivät hänet vuosiksi mennessään.

– Olin alkanut elää kaksoiselämää. Työpaikalla tulin hankalissakin tilanteissa toimeen, vaikka olin kovilla kotiasioiden ja rahahuolten takia. Pikkuhiljaa pinna kiristyi, ja räjähtelin kotona.

Autonavaimista tuli Jounille turvaranneke. Hänellä oli tapana pitää avaimia aina näköetäisyydellä.

– Oli päästävä pois tilanteista, joissa tuli kamalan paha olo ja tuntui, että filmi katkeaa. Ampaisin ovesta ulos ja syöksyin auton rattiin. Saatoin ajaa niin kovaa kuin autolla pääsi ja samalla mietin, minne voisin posauttaa, jotta pääsisin kaikesta kerralla eroon.

Yöt piinaisivat, eikä uni tullut. Ja jos tuli, sitä riitti muutamaksi tunniksi, kunnes hän jälleen paiskautui huolissaan ja hikisenä hereille.

Merkillistä tilanteessa oli se, että työterveyshuollon lääkäri oli diagnosoinut Jounilla masennuksen ja määrännyt mielialalääkityksen jo kaksi vuotta aiemmin. Jouni oli saanut myös lyhyitä sairauslomia.

Lääkkeestä ei juuri ollut apua, mutta sitä ei vaihdettukaan, vaikka Jouni mainitsi asiasta. Parin vuoden aikana hän ehti myös hakea apua kolmelta eri terapeutilta, mutta ei liiemmin kokenut hyötyvänsä istunnoista.  

Sitä paitsi tuli kalliiksi ravata ympäristökuntiin terapiaan. Leimatuksi tulemisen pelko esti häntä tarttumasta kotikaupungin mielenterveystoimiston oven kahvaan.

Pohjakosketuksen kautta lepoon  

Masennus astui peremmälle ja jäi taloksi.

– En halunnut kertoa vaimolle, että söin mielialalääkettä. Jotenkin kai hävetti. Hän tietysti loukkaantui, kun sai myöhemmin vahingossa tietää asiasta.

Jouni tunsi olevansa kävelevä muumio. Rintaa puristi, ja pää oli raskas kuin myllynkivi. Asiat tulivat yhä vaikeammiksi hoitaa, ja itsetuhoiset ajatukset nousivat pintaan.  

– Olin kerran työterveyshoitajalla juttelemassa työkykykyselyn tuloksista. Pidin ensin tiukasti kuorta yllä, mutta kun hän kysyi uudelleen, mitä minulle oikeasti kuuluu, repesin itkuun.  

Tilanne tuli vihdoin nähdyksi. Jokin liikahti.

Jouni ohjattiin uudelle psykiatrille ja omasta toiveestaan myös avokatkaisuhoitoon. Juomisesta oli tullut vapaa-ajan tapa, josta hän halusi eroon.  

– Avomyllyn ryhmässä tajusin, että pakenin itseäni ja elämää. Viinan jättäminen ei ollut lopulta kovin vaikeaa, mutta ilman vertaisryhmän tukea se ei olisi onnistunut. Opettelin elämään päivän tai vaikka vain tunnin kerrallaan.

Jounin luottamus uuteen psykiatriin kasvoi, ja uudet lääkkeet tuntuivat purevan paremmin. Sairauslomaa kuitenkin jatkettiin, sillä kevät otti voimille. Masennuksen jäävuoresta oli nähty vain osa.

– Olin vakavasti masentunut ja pelkäsin, että teen itselleni jotain. Sain viimein lähetteen psykiatrisen sairaalan avo-osastolle.

Elettiin pääsiäisen piinaviikkoa. Väsymys löi kovaa.

– Olisivat lähettäneet minut pyhiksi kotiin, mutta kieltäydyin. Vasta juhannuksen aikaan olin valmis jättämään osaston. Annoin vihdoin itselleni luvan levätä.

Sairaalajakson jälkeen Jounin terapia jatkui kerran viikossa. Sairauslomapäivät tulivat täyteen, ja oli aika jättää kuntoututukihakemus.

Laumasta löytyy vertainen  

Masennuksesta toivutaan pienin askelin, ja askeleen pituus on jokaisella omanlaisensa. Paranemista ei voi hoputtaa.  

Kuntoutumisen edetessä Jouni halusi nostaa avioliiton ongelmat pöydälle.     

– Menin pariterapiaan. Kun olimme kumpikin käyneet erikseen terapeutilla ja tuli yhteistapaamisen aika, vaimo lopetti istunnot yhteen kertaan. Se oli viimeinen pisara. Ymmärsin, että ero oli ainoa vaihtoehto.  

Avioeropaperit lähetettiin vetämään. Talo meni myyntiin ja velat maksuun. Pari halusi yhteishuoltajuutta, mikä edellytti, että vanhemmat asuisivat lähellä toisiaan. Onneksi molemmat saivat VVO:lta vuokra-asunnon.

Sitkeä halu toipua vei Jounin lopulta masentuneiden vertaistukiryhmään, jota Mielenterveyden keskusliiton Mieli Maasta -yhdistys ylläpiti.

Kokemus jysäytti. Jo ensimmäisten tapaamisten jälkeen Jouni tunsi itsensä onnelliseksi kuin lapsi. Ryhmästä tuli turvapaikka, jossa hän koki tulleensa hyväksytyksi ja ymmärretyksi juuri sellaisena kuin on.

– Kun puhuu terapeutille, saa häneltä yhden näkökulman asiaan, ja hyvä niin. Kun puhuu vertaistukiryhmässä, saa neljä tai viisi kokemusta asiasta ja uusia näkökulmia. On mahtavaa tajuta kokemusten jakamisen voima.

Toipumiseen kuului myös päivittäisannos liikuntaa, pieniä askareita ja säännöllisen rytmin ylläpitäminen: riitti, että päivittäin oli yksi asia hoidettavana. Monet asiat piti opetella tekemään uudella asenteella, entistä kevyemmin.

Laitetaan hyvä kiertämään

Vihdoin tuli kevät, jolloin Jouni kuuli lintujen laulavan. Ne eivät olleet laulaneet neljään vuoteen.

– Tunsin jälleen oikeasti eläväni. Tuntui kuin aistini olisivat alkaneet toimia pitkän kooman jälkeen. Masennuksessa on kauheaa se, että mikään ei tunnu miltään ja aloitekyky on nollassa.

Jouni sai Kelan kuntoutustukea puolentoista vuoden ajan. Hän meni vertaistukiryhmän ohjaajakurssille ja valtakunnalliseen Mieli Maasta ry:n vertaistukiryhmätoimintaan.

Hän myös palasi takaisin säännölliseen päivätyöhön kolmeksi vuodeksi. Elämä toisella paikkakunnalla työssä käyvänä neljän lapsen yhteishuoltajaisänä oli kuitenkin rankkaa.  

Viimein Jouni väsyi ja haki kouluisännäksi isoon kouluun. Työ oli aluksi osa-aikaista: viikko töissä, viikko lastenhoitoa ja vapaaehtoistöitä kahdessa mielenterveysyhdistyksessä. Mieli alkoi olla hyvässä tasapainossa, ja yhä useammin hän tunsi itsensä onnelliseksi talousvaikeuksista huolimatta.    

– Oli kova paikka hakea taloudellista apua muualta, ja olen kiitollinen avusta, jonka yhteiskunta ja eri järjestöt – seurakunnan diakoniatyö ja vapaaehtoiset – antoivat minulle ruokakasseja myöten.

Sitten elämään tuli uusi rakkaus, Kirsi. He avioituivat reilu vuosi sitten.

Ryhmässä toipumisella oli niin iso merkitys, että Jouni halusi panna hyvän kiertämään: jakaa omastaan ja auttaa muita. Siksi hän jatkaa edelleen masentuneiden vertaisryhmän ohjaamista ja käy puhumassa tiedotustilaisuuksissa kokemusasiantuntijana.

Kymmenen vuoden aikana Jounin masennus on nostanut päätään kolme kertaa, ja lääkitystä on silloin tarvittu sillaksi pahimman yli. Nyt hän on pärjännyt ilman mielialalääkettä yli neljä vuotta.

Yksi velka on vielä maksamatta. Hänen arkensa ja pyhänsä, kesät ja talvet olivat monta vuotta avun varassa.

Jonain päivänä Jouni haluaisi mennä vuorostaan joulun alla viemään diakoniatyöntekijälle kaksi lahjaa vietäväksi vähävaraisen perheen lapsille, tytölle ja pojalle.

*****

Pitkospuita pitkin toipumiseen

Jouni Järvinen kokosi listan keinoista masennuksen itsehoitoon.

• Hae ajoissa apua masennukseen. Tarvitset tukea, kannustusta, lääkärin arviota ja hoitosuunnitelman laatimista, usein terapiaa ja lääkitystä.

• Tapaa ihmisiä. Älä sulkeudu ystäviltäsi.

• Ystävät, muistakaa pitää yhteyttä. Masentunut huomaa sen, vaikka hän voikin olla torjuva eikä aina jaksa tai halua lähteä mihinkään.

• Kirjoita edellisenä iltana seuraavan päivän ohjelmaan yksi tärkeä asia, jonka lupaat tehdä. Herättyäsi lue muistiinpanot ja noudata niitä.

• Liiku joka päivä edes vähän ja mielellään ulkoilmassa.

• Ole armollinen itsellesi. Älä vaadi, että kaikki muuttuisi hetkessä.

• Rohkaistu tekemään jotain muuta sohvalla makaamisen sijaan. Mene ulos, kirjastoon, elokuviin, retkelle, kävelylle, minne vain. Sosiaalisuus auttaa toipumaan ja luo turvallisuutta paremmin kuin yksinäisyys.

• Huomaa pienet hyvät asiat ja ole kiitollinen niistä päivän päättyessä. Alat huomata, että vaikka huonoja päiviä tulee, ne vähenevät.  

• Havainnoi kielteisiä ajatustapojasi ja etsi niille vaihtoehtoja. Keskustele luotettavan kuulijan kanssa. Opettele tuntemaan itsesi ja etsi vaihtoehtoisia näkökulmia elämääsi.

• Anna itsellesi aikaa toipumiseen, mutta älä anna periksi. Hyväksy takapakit ja ”ei tästä tule mitään” -tunne. Se menee ohi.

• Sano itsellesi: tilanne ei ole useinkaan niin paha, kuin minusta juuri nyt tuntuu. Mieli huijaa meitä ja saa näkemään piruja seinillä.     

• Yksinäisyyden tunteeseen auttaa se, että opit tekemään sen itsellesi mukavammaksi. Ole itsesi paras ystävä, koska silloin olet sitä muillekin.

• Pyri olemaan rehellinen itsellesi. Heikkouksien rinnalla on aina myös voimavaroja.

• Rohkaistu kokeilemaan vertaistukiryhmää. Kukaan ei pakota sinua puhumaan, vaan voit istua hiljaa niin pitkään kuin haluat. Kuulet muiden kokemuksia. Sinua kuunnellaan, kun olet valmis siihen.  

• Kun kerrot kokemuksistasi toiselle henkilölle tai ryhmälle, asiat jäsentyvät ja saat kosketuksen sisimpääsi. Kun muut toimivat peilinä tuntemuksillesi, voimavarasi eheytyvät ja uusi identiteetti alkaa kasvaa.      

• Jokainen ihmissuhde, lyhyt tapaaminenkin, voi antaa sinulle jotain: tukea, toivoa, iloa, yhteisen hetken. Anna lähimmäisenrakkauden vaikuttaa.

Lisää vertaistukitoiminnasta:

Mielenterveyden keskusliitto, mtk.fi  

Mieli Maasta ry, mielimaastary.fi

Mieli Maasta live -tukiryhmät netissä joka toinen ke klo 18–20, tukinet.net

Teksti Riitta Heimonen

Kuva Petri Mulari

Juttu on ilmestynyt Apu Terveys -lehden numerossa 1/2013.