Image

Pitääkö olla vaikea?



Pitääkö olla vaikea?

Kolumni | Samuli Knuuti ei löytänyt kertsejä The Knifen ja Depeche Moden uusilta levyiltä.
Teksti Samuli Knuuti

 

Kun popmusiikki alkoi siirtyä yhä enemmän digitaalisille jakeluväylille, monet huolestuivat kuluttajan lisääntyneestä vallasta: tuleeko kuuntelijoista entistä tyhmempiä, kun heille annetaan albumikokonaisuuden sijasta mahdollisuus poimia vain ne helpot hitit?

Jos joku vielä moista murehtii, hänelle voi iskeä käteen The Knifen uuden 98-minuuttisen albumin Shaking The Habitual. Albumin myynnistä on vielä aikaista sanoa mitään, mutta yhtyeen keväinen kiertue on jo myyty liki loppuun, ja heidät on kiinnitetty monen festivaalin pääesiintyjien listalle, myös Flow’n avajaiskonsertiksi.

Ruotsalainen sisarusduo Olof Dreijer ja Karin Dreijer Andersson on osoittanut, että juuri nettiaikana avantgardella voi popin valekaavussa saavuttaa suuremman väkijoukon kuin koskaan ennen. Kaksikko esiintyy aina naamioituna, antaa harvoin haastatteluita, ei selittele tekemisiään ja rakentaa keikoistaan kryptisiä visuaalisia spektaakkeleita kuin yrittäisivät ratkoa yhtä aikaa sataa Rubikin kuutioita rytmien ja kuvien avulla.

Vielä vuonna 2006 The Knifen musiikki oli tarpeeksi helppoa kelvatakseen jopa Sonyn mainokseen, mutta Shaking The Habitual on suorastaan ääneen naurattavan haasteellinen levy. Jo single Full Of Fire kestää yli yhdeksän minuuttia, latoo tribaalisia rytmejä toistensa päälle eikä sisällä varsinaista kertosäettä, ellei sellaiseksi lasketa hokemaa siitä, kuinka liberaalit aiheuttavat Karenille- hermopinteen.

Full Of Firen voi vielä hövelillä tuulella laskea popiksi, kuten myös esimerkiksi kappaleen Wrap Your Arms Around Me, joka kuulostaa siltä kuin lapsi leikkisi astiakaapin sisällöllä venäläisen oopperan kahvihuoneessa. Stay Out Herea voisi taas jopa tanssia, tosin on vaikea keksiä miksi.

Mutta sitten. On tietysti absurdia olettaakaan, että Fracking Fluid Injection -niminen kappale koskaan säestäisi kenenkään helliä hetkiä, mutta silti: liki kymmenen minuuttia vonkumista, joka kuulostaa vuoroin tuulessa narisevalta ruostuneelta teräsovelta ja sahan kiduttamiselta elektronisella poralla? Toivottavasti soittavat biisin elokuussa Suvilahdessa. Enkä edes mainitse 20-minuuttista Old Dreams Waiting To Be Realiszdia, joka kuulostaa musiikin sijaan paranormaalilta audiotallenteelta kummitustalosta.

Ilmeisesti kaikessa tässä kyse on sukupuoliroolien kumoamisesta, jotenkin, ehkä, sillä miesvaltaa ja jähmeitä patriarkaalisia rakenteita vastaan The Knife on aina kapinoinut etenkin videoillaan, myös uudella A Tooth For An Eyella, jossa erotuomarin asuun sonnustautunut tyttö rikkoo harjoittelevan miesjoukon machokeekoilun.

Shaking The Habitual on siis yhtä aikaa raivostuttava ja kiehtova, turhauttava ja tuiki tarpeellinen albumi. Sitä odottaa popin joskus iskevän hansikkaalla vasten kasvoja, mutta harvemmin se romauttaa koko hanskatehtaan niskaan.

The Knifen poikkitaiteellisen ja nykyisin myös poplaulun – ilmeisesti patriarkaalisia – rakenteita vierastavan avantgardismin rinnalla on toki helppoa pitää elektro-popin tienraivaajayhtyeen Depeche Moden peräti kolmattatoista albumia Delta Machinea kovin sovinnaisena.

Asenne on ymmärrettävä mutta varsin väärä, sillä amerikkalaista suistobluesia ja kovaa teutonista teknoa yhdistelevä albumi osoittaa englantilaiskolmikon pitävän vanhetessaan yhä tiukemmin kiinni kokeellisuudestaan. Albumi sisältää toki ainakin puolisen tusinaa hienoa popkappaletta (esimerkkinä vaikkapa Broken, Welcome To My World ja Soft Touch/Raw Nerve), mutta aina kun odottaisi suurten syntsamattojen rysähtävän mannerlaattojen lailla iskemään silkalla massallaan päämelodian kuulijan kalloon, niiden tilalla tuleekin elektronista kirskuntaa, morsetusta, häiriöääniä, teknologisia kuuloharhoja, kuin joku lapsen haamu raapisi astiaa puhtaaksi tyhjässä kone-huoneessa.

Tätä elektronista tinnitusta on auttanut luomaan Christoffer Berg, muun muassa The Knifen kanssa työskennellyt ruotsalaistuottaja. Sukupuolten disharmoniaa kauneimmillaan. Ehkäpä syynä on Berg tai ehkäpä lauluntekijä Martin Goren vastalöydetty raittius, mutta Delta Machine on yhtyeen paras albumi kahdeksaan vuoteen. Popissa sekin on pitkä aika.■

207 | Helmikuu 2014

Levyt

Shaking The Habitual

The Knife

Rabid

Delta Machine

Depeche Mode

Julkaistu: 30.1.2014