Eeva

Pirkko Saisio: ”Olen harmaa kapinallinen”


Kirjailija Pirkko Saisio sanoo elävänsä paineetonta aikaa. Taiteen tekemisessä hän kokee saavuttaneensa täyden vapauden, kukaan kun ei odota häneltä enää mitään, eikä hänen tarvitse edustaa muuta kuin itseään – ja humanismia.
Kuvat Petri Mulari

Pirkko Saision kirjoissa on seikkaillut Pirkko Saision oloinen päähenkilö jo melkein neljänkymmen vuoden ajan. Kirjojen Pirkko Saisio on fiktiivinen hahmo, sillä kirjailijan muisti leikittelee ja kertoilee joskus omiaan.

Taiteilijalla on täysi vapaus luoda teoksiinsa omia totuuksiaan, eikä lukija voi koskaan tietää varmasti, kuinka lähellä tai kaukana todellisuudesta milloinkin liikutaan.

Oma elämä on ollut Saisiolle taiteen polttoainetta läpi uran.

”Se on valinta, enkä näe siinä mitään ongelmaa. Kun luen kollegojen kirjoja, joskus ihmettelen, miten paljon vaivaa joku on nähnyt peittääkseen itsensä ja keksinyt esimerkiksi päähenkilölle toisen ammatin.”

Saisio ei ole koskaan tuntenut itseään alastomaksi yleisön edessä, vaikka onkin heittänyt sekä kirjoissaan että teatterin lavalla oman persoonansa ja elämänkokemuksensa peliin.

Pirkko Saisio vaikuttaa ihmiseltä, joka on kotonaan omissa nahoissaan. Kun istuu häntä vastapäätä, tulee tunne, kuin hän näkisi jotain, mitä muut eivät näe. Älykkäät, siniset silmät tarkkailevat ympäristöä.

Samalla hän onnistuu vaikuttamaan aivan tavalliselta, jopa vaatimattomalta ja hieman ujolta. Mutta sittenkin Saisiossa hehkuu jokin omalaatuinen kipinä.

Rohkea ihminen

Vuosien aikana Pirkko Saisiosta on piirtynyt rohkean ihmisen kuva. Sellaisen, joka ei pelkää sanoa mielipiteitään ja joka vähät välittää siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

”Siihen on varmasti vaikuttanut julkilesbon roolini. Se on kasvattanut minut siihen, että paljon mikään ei tunnu paljon miltään.”

Suomen virallisen lesbon viittaa kirjailija on kantanut harteillaan jo vuosikymmenten ajan. Sinä aikana on tapahtunut suuria yhteiskunnallisia ja asenteellisia muutoksia. Vuonna 1971 homoseksuaalisuus lakkasi olemasta Suomessa rikos, sairausluokituksesta se poistettiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Vaikka esikoisromaanista Elämänmeno jätettiin pois sivujuoni päähenkilön lesbosuhteesta, Saisio on mielestään kohdannut sensuuria enemmän siksi, että oli 1970-luvulla mukana taistolaisessa liikkeessä.

”En sitä niin tarkasti silloin huomannut, mutta se aiheutti pitkäaikaista sensuuria.”

Sittemmin Saisio on sanoutunut irti poliittisista puolueista.

”Se ei tarkoita sitä, ettei minulla olisi poliittisia mielipiteitä, mutta en puhu minkään puolueen pussiin.”

”Nyt en edusta ketään, en mitään puoluetta, en mitään ammattikuntaa, enkä mitään laitosta. Se on vapauttavaa. Voin puhua, mitä oikeasti ajattelen.”

Saisio loikkii luontevasti kirjallisuuden-lajista toiseen.

”Se pitää vireessä, ja näin ei myöskään kasaudu paineita. Aina, kun kirjoitan näytelmää, minun tekeekin mieli kirjoittaa proosaa. Ruoho tuntuu aina vihreämmältä aidan toisella puolella.”

Hän kirjoittaakin usein rinnakkain eri juttuja.

”Kun teen teatteriprojektia, kaipaan yksinäisyyttä. Sitten kun olen yksin, kaipaan seuraa. Molemmat puolet tulevat vuoronperään tyydytettyä.”

Elämä on tässä ja nyt

Ikä ei Saisiota paina eikä hän haikaile nuoruutensa perään. Elämä on tässä ja nyt.

”Tämä on paineeton ikä. Kukaan ei enää odota tämänikäiseltä mitään. Aivan hyvin voisin lopettaakin jo, mutta voin jatkaakin niin kauan kuin lukijoita tai katsojia riittää. Teen töitä huvikseni.”

Saisio muistuttaa, että monet kirjailijat ovat jatkaneet työtään pitkään, sellaiset kuten Bo Carpelan, Tove Jansson ja Astrid Lindgren.

”Yleensä naiset kirjoittavat pitkään. Mutta tietenkin toivon, että pystyisin lopettamaan ajoissa. Jos laatu heikkenee iän myötä selvästi, toivottavasti huomaan sen itse ja lopetan, ennen kuin toiset sanovat, että älä nyt enää viitsi.”

Ainakaan kunnianhimon laantumisesta ei vielä ole pelkoa. Yksikään lause ei pääse Saision käsistä, ennen kuin hän on siihen täysin tyytyväinen.

Jotain on kuitenkin muuttunut suhteessa omaan kirjoittamiseen.

”Kuvitelmat siitä, miten merkittävää oma tekeminen on, suhteutuvat iän myötä.”

Hänestä tuntuu, että naiset alkavat nähdä asiat oikeissa mittasuhteissa, mutta miehille tapahtuu usein päinvastoin.

”Vanhat miehet turhautuvat siitä, että taide ei ole merkittävämpää kuin se on. He näkevät ympärillään todellista, taloudellista valtaa, ja heitä alkaa ottaa päähän, kun he eivät ole osa sitä. Heillä on vain taiteen valtaa, joka on elämysten ja ajatusten valtaa.”

Kirjassaan Signaali Saisio kuvailee itseään ja ikätovereitaan paisuneina ja rypistyneinä pikkutyttöinä. Itseironia on hänelle luontainen tapa kertoa elämästään. Nuorempana ironia oli purevaa, nyt jo melko lempeää.

”Ihminen muuttuu aina johonkin suuntaan, jos ei katkeroidu. Näin vanhan televisiohaastatteluni, joka sai minut ajattelemaan, että olen muuttunut paljonkin. Minulla oli aina leuka pystyssä ja painotin asioita ehdottomasti vielä nelikymppisenäkin. Se kuului siihen ikään.”

”Ehkä lempeys on kehittynyt iän myötä, mutta itseironinen olen ollut aivan nuoresta pitäen.”

Huumoria ja itseironiaa

Huumoria Saisio on mielestään viljellyt teoksissaan aina, kaikki eivät vain ole sitä huomanneet.

”Minä olen pohjimmiltani humoristi, en mitenkään synkkä. Jotkut lukijat näkevät sen, mutta kritiikki tahtoo aina olla kuolemanvakavaa.”

Kirjailija ei halua lähteä analysoimaan omia teoksiaan. Se on tutkijoiden hommaa.

”On paljon sellaista, mikä on kirjailijalle alitajuista ja sen sopii pysyäkin alitajuisena. Tutkijat poimikoot kirjoista tulkintojaan, ja kirjailija voi olla niistä mitä mieltä tahansa. Tutkijahan saattaa olla oikeassa ja kirjailija väärässä. Kuka tietää?”

Saisio myöntää, että itseironia voi olla myös suojautumiskeino. Kun ehtii ensimmäisenä nauramaan itselleen, on muiden vaikea pistää paremmaksi.

Ironian kohteena eivät ole vain Saision omat toilailut, kirjassa osansa saa myös lähipiirin ihmiset. He eivät saa tekstiä etukäteen luettavaksi, mutta kukaan ei ole ainakaan vielä loukkaantunut.

Elämänkumppani, ohjaaja Pirjo Honkasalo ja tytär, näyttelijä Elsa Saisio esiintyvät teoksessa omilla nimillään. Tapa, jolla Saisio heistä kertoo, saa hymyilemään.

Pirjo Honkasalo ei ole moksiskaan siitä, että hänen tekemisiään käsitellään kirjan sivuilla. Kun Saisio kirjoittaa hänestä esimerkiksi, että hän tulee tärkeään tilaisuuteen aivan omissa ajatuksissaan, niin kommentti on, ”joo, tollanen mä olen.”

”Mutta elämäntoverini on selvästi hermostunut siitä, että minä olen paljon Facebookissa ja kirjoitan siellä ’me’ ja kaikki tietävät, että hän on se toinen. Ensimmäisen kerran hänen elämässään ihmiset tietävät koko ajan, missä hän on. Mutta enhän minä voi Facebookiin aina laittaa, että ’minä’. Se olisi luonnotonta.”

Saisio viettää kumppaninsa kanssa nelisen kuukautta vuodesta Madeiralla, jossa heillä on oma talo. Pahin talvikausi taittuu etelän lämmössä.

”Kun molemmat olemme freelancereita, työt kulkevat mukana. Se on kätevää, ja ulkomailla on työrauha aivan toisella tavalla kuin Suomessa.”

Maideiralla ei siis laiskotella vaan tehdään töitä. Saisio on niitä tyyppejä, joita lomailu alkaa tylsistyttää. Työn alla pitää aina olla projekti tai pari.

Äidin jalanjäljissä

Tytär Elsa on seurannut äidin jalanjälkiä näyttelijän ammattiin. Saisio itse ei aikoinaan täyttänyt vähääkään omien vanhempiensa toiveita. Äiti olisi halunnut hänestä liikunnanopettajan ja isä kauppatieteilijän. Kumpaankaan Saisiolla ei ollut lahjoja eikä minkäänlaisia halujakaan.

Papin ammatti oli jossain vaiheessa Saision oma haave. Tietenkin hän olisi ollut toisinajatteleva ja radikaali pappi.

”Olin kiinnostunut kristinuskosta, mutta siihen aikaan naispappeutta ei ollut tulossa mailla eikä halmeilla. Enkä minä voinut nähdä itseäni seurakuntasisarena.”

Saisio näkee nyt kuitenkin yhtäläisyyksiä valitsemansa ammatin ja nuoruuden haaveen välillä.

”Se on saarnaamisen halu. Huomaan valinneeni hyvin, sillä minulla on aktiivinen ja hyvä yleisö.”

Entä onko teatteri-ihminen Saisio heijastanut omia toiveitaan tyttäreensä?

”Minun sukupolveni on psykologisesti tietoinen, ja lapsemme ovat saaneet vapaasti valita oman tiensä. Mutta me saatamme olla myös hyvin manipulatiivinen sukupolvi, ja alitajuisesti olen varmaan heijastanutkin omia toiveitani häneen.”

Siinä, että äiti ja tytär ovat samalla alalla, on sekä hyvät että huonot puolensa. Saisio muistaa, kuinka ihanaa oli olla teatterimaailmassa, jossa ei ollut vanhempien tuttuja. Elsa ei pääse nauttimaan samasta ylellisyydestä, koska kaikki tuntevat hänen äitinsä.

Parhaimmillaan äiti ja tytär ovat olleet samassa koulussa, opettajana ja opiskelijana.

”Ei ollut yksinkertaista olla Teatterikorkeakoulussa samaan aikaan, mutta ei meistä kumpikaan voinut vaatia, että toinen väistyy. En minä voinut lopettaa professuuriani sen takia, että Elsa tuli kouluun. Eikä hän voinut jättää pyrkimättä Suomen parhaaseen teatterikouluun sen vuoksi, että minä olin jo siellä.”

Onneksi äiti ja tytär olivat sentään eri osastoilla, Pirkko opetti dramaturgeja ja Elsa opiskeli näyttelijälinjalla.

Plussaa yhteisessä ammatissa on se, että molemmat ymmärtävät, mitä toinen tekee.

Mieluinen rooli

Vaikka Pirkko Saisio ei ole ollut aivan perinteinen nainen, äiti tai tytär, samastuu hän voimakkaasti suvun naisten ketjuun. Tuorein rooli tässä ketjussa on mummona oleminen Elsan Remu-pojalle.

Isoäitiys on nyt keskeinen osa Saision elämää.

”Olen valvonut Remun kanssa ensimmäiset yöt, kun hän oli pariviikkoinen. Meillä on kiinteä suhde. Kun olemme paljon poissa, tuntuu, että Remu kasvaa liian nopeasti ja jutut muuttuvat.”

Mummon rooliin oli helppo luiskahtaa, lapsenlasta Saisio oli jo ehtinyt odottaakin.

”Mummous on toisenlaista kuin äitiys. Lapsi ei ole minun vastuullani tässä elämässä, ja se on ihan luksusta.”

Tosin silloin kun mummo on paikalla, lapsi edellyttää tältä täyttä läsnäoloa ja yhteistä ohjelmaa.

”Minusta on kiva tehdä palapelejä, mutta Remu haluaa taistella, ja se on aika rajua. Mummo tykkäisi paljon enemmän istua paikallaan ja vaikka lukea kuin riehua, juosta ja taistella.”

Mummous ei estä Saisiota olemasta yhä kapinallinen. Nuoruuden uhma on muuttunut harmaaksi kapinaksi. Kapinakumppanina on näyttelijä ja ystävä Marja Packalén.

”Marjan kanssa me kehumme toisiamme, kun uskallamme pitää harmaata tukkaa. Sehän on nykyisin jo yhteiskunnallisen kapinan merkki. En tunne montakaan ikäistäni, joka antaisi tukan olla harmaan. Jos se kerran on harmaa, miksi peittää sitä?”

Vuosien myötä sekä geenit että eletty elämä alkavat näkyä. Pirkko Saision äidin puoleisen suvun juuret vievät Romaniaan.

”Ihmiset ovat siellä samannäköisiä kuin minun äitini ja tätini. Sieltä tulee osa geeneistäni, enhän minäkään ole suomalaisen näköinen.”

Pirkko Saisio viittaa puhuessaan milloin mihinkin maailmanpoliittiseen tilanteeseen tai televisio-ohjelmaan. Terävä katse tarkkailee valppaasti sekä itseä että ympäröivää maailmaa.

”Huomaan että ikääntymisestä selviävät parhaiten ne ihmiset, jotka katsovat ulospäin. Se on kiinnostavampaa kuin vaikka oman terveydentilan pohtiminen, varsinkin jos ei ole isompia ongelmia.”

Saisio löytää paljonkin kritisoitavaa meidän ajastamme. 1960-luvun nuorelle nykypäivän itseensä käpertyminen ja keskittyminen fyysisyyteen ovat vieraita.

Kehollisuus on noussut jo liiankin tärkeäksi. Saisiosta on jopa törkeää, että nykyisin vahdataan ainoastaan sykettä ja rasva-prosenttia. Samalla unohdetaan se, mitä ihminen on sisältäpäin.

Ihmisen keskittyminen vain itseensä on Saisiosta surullista ja kertoo päämäärättömyydestä.

”Minä kuulun siihen sukupolveen, jossa yksilöllä ei ollut hirveästi merkitystä. Nyt me ihmettelemme nuorempia, kuinka he jaksavat pyörittää tätä minuutta. Kaikki tässä ajassa tukee sitä. Televisio, viihde ja leikit ovat kaikki sitä, että pudotetaan joku pois. Ei niin, että otetaanpa joku mukaan.”

Kun Pirkko Saisio oli aloitteleva kirjailija-näyttelijä-ohjaaja, nuorilla taiteilijoilla oli visio tulevasta ja taideteokset nähtiin välineinä kohti yhteistä päämäärää. Oltiin matkalla kapitalismista sosialismiin.

Käsitys taiteen merkityksestä on muuttunut iän ja ajan myötä.

”Tietenkin se on muuttunut, koska enää ei ole poliittista päämäärää. Monet ikätoverini ja aatetoverini ovat edelleen sitä mieltä, että nyt vasta olemme menossa kohti sosialismia, mutta minä en voi ajatella niin. Kun sosialismi romahti, se romahti koko rintamalla ja näytti oman mahdottomuutensa.”

Vaikka nuoruuden idealismi on karissut, usko taiteeseen ei ole koskaan horjunut. Eikä Pirkko Saisio ole kyynistynyt.

”Taide vaikuttaa yhteiskuntaan joka tapauksessa, halusi tai ei. Sen tehtävä on pitää yllä humanismia ja ymmärrystä ihmiseen, myötätuntoa ja oikeudenmukaisuutta. Nämä asiat eivät ole muuttuneet miksikään.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 2/2015. Nettiversiota on muokattu.

”Kuvitelmat siitä, miten merkittävää oma tekeminen on, suhteutuvat iän myötä.”

Pirkko Saision elämässä vuorottelevat kirjailijan yksinäisyys ja teatterintekijän sosiaalisuus.

Pirkko Saisio sanoo tulleensa lempeämmäksi iän myötä. Itseironinen hän on ollut nuoresta pitäen.

”Olen pohjimmiltani humoristi, en mitenkään synkkä. Lukijat näkevät sen, mutta kritiikki tahtoo aina olla kuolemanvakavaa.”

Pirkko Saision mielestä nykyaikana keskitytään liikaa ulkoiseen ja unohdetaan ihmisen sisin.

”Harmaa tukka on nykyisin yhteiskunnallisen kapinan merkki. En tunne montakaan ikäistäni, joka antaisi tukan olla harmaa.”

Julkaistu: 11.4.2019