Apu

Pirkka-Pekka Petelius: Lintumiehen laulun aika



Pirkka-Pekka Petelius: Lintumiehen laulun aika

Pirkka-Pekka Petelius voisi pian siirtyä eläkkeelle raapimaan paikkoja, mutta ei missään nimessä aio. Näköpiirissä on sopivan suuria juttuja.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Toni Härkönen

Tie Hollolaan on täynnä kansantalouden kärkihankkeita: tuore asvaltti savuaa, tiekoneet jytisevät ja meno on vaivalloista.

Peltojen keskellä on maalaistila traktoreineen ja kukkoineen. Lammas määkäisee. Pihassa syystuuli taivuttaa koivunlarvan.

Pirkka-Pekka Petelius, 62, on jo aamusta seurannut elämää Päijät-Hämeen pelloilla. Peippo tarjosi kunnon naurut syksyisellä sipellyksellään – ”se on kuin kännissä”.

– Valkoposkihanhilla on levähdyspaikka tuolla. Ne olivat ilta-auringossa syömässä ruohoa, kun kuului kotkotusta. Sanoin jätkille, että hei, tulkaa kattomaan, sieltä tulee poka, ne laskeutuvat kohta tohon. Ne tulivat, laskeutuivat kaakattaen ja jäivät sinne. Mä sanoin, että kun tulee aamu, ne lähtevät. Ja aamulla oli valtava kokoontuminen ja kaakatus, kun ne lähtivät kohti etelää. Todennäköisesti ne menevät Porkkalanniemen kautta Eestin puolelle.

Niinpä. Tällaiseksi tahtoo rupatus lipsua miehen kanssa, joka tekee aamulenkitkin kiikari kaulassa, vaikka pitäisi vain saada yskökset kurkusta ja laulutiehyet vireeseen.

Näet, levyähän täällä ollaan tekemässä, vaikka västäräkkien ja kuusitiaisten muutto pakkaa keskittymistä häiritsemään.

– Olen siinä onnelli­sessa tilanteessa, että voin vähän valita, mitä teen. Ja rupesi niin pirusti laulatuttamaan.

Punaisen pirtin perällä on Petraxin studio, se, jossa Nightwish, Vesku Loiri ja Jenni Vartiainenkin ovat levyjään tehneet.

Nyt siellä on Petelius, ensimmäistä kertaa laulamassa omia tekstejään, sävel: Sami Pitkämö. Luvassa on vakavampaa ja kokeneempaa Peteliusta – seesteisempääkö ehkä?

– Tekstit ovat syntyneet tyhjästä, eli omasta päästä, omien korvien sisäpuolelta, jonne on kertynyt tavaraa omien korvien ulkopuolelta. Laulujen tekeminen on kaksisuuntainen mielenhäiriö. Ne vain pulppuavat missä vaan, milloin vaan, kuten Takki auki. Mä koen tätä elämää niin, että takki auki, vaikka palelee. Petelius valottaa. 

– Yhteinen nimittäjä ehkä itseeni ja omaan elämänvaiheeseeni on se, että ei mua kauheasti jaksa hatuttaa mitkään asiat. Pitäisikö siitä ruveta olemaan huolissaan, ettei oikein huoleta mikään, naurattaa vain. ”Vaik’ ois maailmani rikki, siitä ehjää puolet on. Siksi olen huoleton.”

– Ikääntymisen plussapuolia, Petelius sanoo ja nauraa päälle, – oikeastaan se ainoa, saatana.

Tuottajat Sami Pitkämö (oik.) ja Abdissa ”Mamba” Assefa valvovat, että Matias Kiiverin miksaukset toimivat, kun Peteliuksen levy Hollo­lassa etenee. 

Musiikki on Peteliuksen salarakas, joka menee välillä vuosiksi piiloon tullakseen taas uudella habituksella esiin. Edellisestä levystä on toistakymmentä vuotta, ja Elainesta – no niin.

Kimmokkeita uuteen levyyn on saatu muun muassa Havannan vanhoilta ukoilta.

– Kävin katsomassa Buena Vista Social Clubin esiintymistä ja ajattelin, että mä haluun tuonne, mä haluan laulaa. Mä sitä paitsi kävin siellä lavalla. Ne pyysivät ja antoivat mikin, kun mä jorailin katsomossa. Se oli makeeta, elämäni keikka: kerrankin minulla on veroiseni bändi!

– Sydän sanoo aikataulun. Haluan kokeilla, resonoiko tämä elämänkokemus mitään, saanko minä tämän vanhan pannun soimaan, tavoittaako se ketään. Siihen on suuri mahdollisuus, jos ne ovat henkilökohtaisia lauluja, joilla on merkitystä itselleni.

Laululistassa vilahtelee Kouvolaa, Hollolaa ja, totta kai, Peteliuksen syntymäpaikka Tornio, jossa ”unelmat ja haaveet” ovat viime aikoina alkaneet realisoitua uudella, kaoottisella tavalla.

Petelius ei sivumennen ymmärrä kyräilijöitä tilanteessa, jossa pitäisi auttaa hädänalaisia.

– Eivät ihmiset vapaaehtoisesti lähde kävelemään Syyriasta tänne kylmään ja märkään pohjolaan. Älkää nyt pelätkö niin kauheasti. Ihmisellä täytyy olla tosi hätä, jos se tulee tänne, mistä meillä on kauhea kaipuu lähteä etelän lämpöön talvella. Mikä uhka he ovat? Niillä on lapsi sylissä, ne haluavat ruokaa ja katon päänsä päälle. 

Peteliuksella on takanaan tavallisen kiva viime vuosi. Lomaa siihen ei mahtunut kuin yksi päivä, kun oli niin paljon ”isoja kivoja kakkuja” tarjolla. 

Kuten kätilön veli, jota hän esitti Antti J. Jokisen Kätilö-elokuvassa. Petsamoon asti ei lähdetty kuvaamaan, mutta Liettua ajoi asiansa. Ja arvaattekin jo: välipäivinä kiikari esiin ja nokka kohti Vilnan ”jumalattoman runsasta lintumäärää”.

– Siellä on ihan mielettömästi mustapääkerttuja, viitakerttusia ja keskieurooppalaisia pähkinänakkeleita, saati, kun mennään metsään kuvaamaan. Unohdun silleen, että mua joudutaan komentamaan, että tuu nyt v-u tänne näin. Ei, kun mä sanoin niille liettualaisille, että kuuletteko: samaan aikaan, kun kehrääjä laulaa tuossa, niin tuolla on jumalauta kuhankeittäjä, ja sitten on luhtakerttunen tuossa ja idän uunilintu, mitä Suomessa ei koskaan tapahdu! Mä olin ihan silmät ymmyrkäisinä, ja ne luulivat minua hulluksi.

– Koska he eivät puhuneet englantia, opettelin liettuaa. Ostin Liettuan linnut -kirjan, ja opetin niille, mikä siellä laulaa. Käki on geguté, naakka on kuosa ja peippo on kikilis. Rastas on muuten strazdas.

– Keltasirkkuja,paikallisia närhiä ja naakkoja... Kuusi­tiaisvaellus on ollut valtavaa alkusyksynä. Tiaisetkin muuttavat, vaikka ihmiset luulevat, että ne jäävät. 

Petelius on häpeämättömästi tyytyväinen mies. Jos tavallisia hyviä vuosia on olemassa, hänen keskiarvonsa on tavallisen yläpuolella. Hän tekee, mistä tykkää, ja tekemistä riittää. 

Työn alla on kansainvälinen, Marko Kilven käsikirjoittama rikosdraamasarja The Undertaker. 

Helmikuussa tulee ensi-iltaan Aleksi Mäkelän elokuva Love Records  – anna mulle lovee, jossa Petelius esittää Toivo Kärkeä –”kärkihanke, ei enempää, ei vähempää”. 

Hienovaraisesti hän vihjaa tuottaja Sami  Pitkämölle, että Kärjen pojan Kalervo Kärjen tuhatsivuinen Kärki-elämäkerta voisi olla kiva lahja.

– Mitä ostaa ihmiselle, jolla ei ole lahjoja, Pitkämö kuittaa. 

Petelius ehtii sanoa monta lausetta ennen kuin tajuaa. 

Keväällä pukkaa lisää isoa keikkaa. BBC:n huima luontosarja Planet Earth eli Planeettamme maa on muuntunut parituntiseksi stadionelokuvaksi, jota säestää livenä Prahan filharmoninen orkesteri.

– Luonto ja eläimet ovat pääosassa. Sitä on Saksassa jo tehty, maaliskuussa se tuodaan Hartwall-areenalle ja Turkuun. Olen illan isäntä eli host. Siinä yhdistyy monta sydänasiaa: luonto, musiikki, elokuva.

Petelius kuuluu myös Trofeeton EU -työryhmään, joka taistelee Afrikan salametsästystä vastaan, eikä pelkästään amerikkalaisten tappaman Cecil-leijonan takia. 

– Eteläafrikkalainen Ian Michler on kuvannut henkensä uhalla dokumenttielokuvan siitä, millaista bisnestä siitä on tullut. Eläimiä häkitetään ja ristisiitetään. On kehitetty uusi laji, black cheetah eli musta gepardi, joka päästetään häkistä ja ammutaan. Siis hei, oikeesti!

– Kun tutkija Birgitta Wahlberg kysyi mukaan, sanoin, että tulen ehdottomasti. Elokuvan ensi-ilta on Brysselissä EU-tasolla, sen jälkeen tuomme sen Suomeen.

– Mitä sitten tällä iällä tekeekään, on kiva, jos löytyy juttuja, joilla on merkitystä itselle ja sitä kautta muille, Petelius sanoo. 

Eläkeikä lähestyy. Peteliusta huvittaa ajatus, että hän heittäytyisi sohvalle raapimaan paikkoja, joita perhelehdessä ei ole tapana eritellä. 

Vitsi, vitsi, hän mihinkään eläkkeelle jää. Hän on hallituksen toivevävy, joka kieltäytyy lyhentämästä työikäänsä. 

– Aikoinaan 1980-luvulla minulle kaupattiin eläkevakuutuksia, että pääset 58-vuotiaana eläkkeelle. Mietinkin sitä, mutta joku järki sanoi, että ei jumalauta, sitten mua ahdistaa, että on pakko jäädä eläkkeelle. Sen verran tunsin nuorempana itseäni, ettei minusta ole peukalonpyörittäjäksi. Ja nythän eläkevakuutus veisi tulot melkein miinuksen puolelle. 

– Jonkun viisaan päätöksen olen siis elämässäni tehnyt, nuorempana. Jotenkin hahmotan, että laadukasta elämää voisi parhaimmillaan olla vielä parikymmentä vuotta.

Syksykin, vanha kenkku, on iän myötä muuttunut ystäväksi. Jos ennen suri sitä, että kaikki lähtee – linnut varsinkin –, niin nyt huomaa kaiken, mitä jää: värit, suppilovahverot ja karpalomättäät.

– Karpalo on juukelin hyvää, kun malttaa poimia ja laittaa pakkaseen ja syödä talvella aamupuuron kanssa. Pakkasesta suoraan puuroon ja pikkuisen hunajaa siihen, niin huuto pääsee, kun sitä syö.

Ja vielä tulee se ”jumalattoman kiehtova” syksyn pimeys, lyhyt päivä, viisto valo ja riisuttu luonto.

– Istut karpalomättäälle, olet ihan hiljaa ja katsot sitä niukkuutta. Äänimaailma ja valo on hyvin pelkistetty, ja jos puut on vielä riisuttu lehdestään, niin ollaan jonkinlaisen luonnon totuuden äärellä, Petelius sanoo. 

– Kaikki on niukkaa, ja siinä niukkuudessa on se ydin ja vahvuus. Silloin on nasta istua siinä ja tuoksutella syksyä, pieni pakkasen kohvettama suo, aurinko paistaa ja nostaa pikkusen usvaa, ja sä kävelet siinä suolla, raps raps, ja on pehmeää alla… Aaahhh, se on ihanaa!

Siinä on kestämistä miehelle, jolla on yksi erikois-ominaisuus. PPP on HSP, highly sensitive person, erityisherkkä ihminen. Tunteet ovat pinnemmalla kuin tavallisella tallaajalla. Tauti se ei ole, vain itkettävä ominaisuus, herkempi hermosto.

Kahvinkeitin häiriköi. Petelius yrittää komentaa sitä, mutta elämä ei mene niin. Tv-sarjojen tuottajana hän ymmärtää elämänkin alati muuttuvana käsikirjoituksena.

– Jos sinulla on ollut joku ajatus, miten elämäsi menee, niin tässä iässä voit katsoa, onko se toteutunut. Minun elämässäni on. Mutta silti on asioita, joissa dramaturgia menee uusiksi, ja nyt minä kirjoitan koko ajan sitä jatkoa. Jos noista kohdista puuttui onnea, niin sitä on täällä. 

– Kun ihminen lakkaa haaveilemasta ja unelmoimasta, silloin on jotakin kadonnut. Se erottaa ihmisen eläimestä. En tiedä, unelmoivatko eläimet, mutta luulen, että se on enemmän halua, ja useimmiten se on lisääntyminen ja ruoka, sanoo Petelius ja nauraa, – näin myös minun kohdallani.

– Tässä iässä kannattaa olla onnellinen siitä, mitä on, eikä onneton siitä, mitä ei ole. Ei me hallita tätä elämää. Kannattaa keskittyä vain itsensä hallitsemiseen ja joskus hillitsemiseen. 

Paljon ei elämästä jäisi harmiteltavaa, korkeintaan keskeneräiset työt, jos noutaja aamulla koputtaisi Peteliuksen oveen.

– Tylsää sanoa, mutta olen tyytyväinen olotilaani ja elämääni. Aina pitäisi olla joku epäkohta, jota kohden mennään ja korjataan ja kaivellaan. Paskat mä mitään enää kaivele. Mä puottelen tulemaan kaiken ilon ja kuonan, mitä siellä mahdollisesti on, ja nekin on jo jynssätty sieltä helvettiin. 

– Aina isompi täytyy asian olla, jotta se seestymistä haittaisi, joku tsunami tai maanjäristys, eikä nekään. Kaikki on niin hyvin kuin olla voi. On vielä terveyttä ja pirteyttä, että kahvia pystyy juomaan… siis kofeiinitonta, ettei lähde liikaa vietättämään.

– Näillä mennään, sanoi Jeesus sandaaleista. Ja kun ikää tulee, pitää muistaa, että tekohampaita ei jätetä! 

Tauko on ohi. Mies palaa koppiin.

Otetaan Hollolan Lola. ●

Teksti Jorma Lehtola, kuvat Toni Härkönen

Julkaistu: 30.10.2015