Kauan jatkukoon Bryan Ferryn lumottu elämä, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Jotkut ne tuntuvat selviävän elämän läpi pelkän tyylin avulla.
Juuri 69 vuotta täyttänyt Bryan Ferry on koko uransa esittänyt enemmän tai vähemmän samaa kappaletta, mutta millaisella tavalla. Kitarat helisevät ja torvet puhaltavat taustalla, kun Ferry kietoutuu kappaleisiin. Hänen imagonsa on pysynyt samana jo 40 vuotta: hän on se alkuperäinen salonkilisko, mestariviettelijä, aina tyylikkäässä puvussa, aina tarjoamassa jollekin nuorelle debytantittarelle savuketta, drinkkiä, korvaa tai olkapäätään – muista ruumiinosista nyt puhumattakaan.
Ferryn edesottamuksissa on aina ollut myös kiehtova iljettävyyden sivumaku. Roxy Musicin aikana hän piti huolta siitä, että yhtyeen albumin kansiin pääsi vain sellaisia valokuvamalleja, jotka hän oli värväysprosessin aikana oppinut niin sanotusti raamatullisesti tuntemaan. Ajatus omasta diskografiasta henkilökohtaisten valloitusten visuaalisena päiväkirjana ei kestä päivänvaloa, mutta eihän siitä ole koskaan pitänyt Ferrykään, jonka luontainen elementti on aina ollut yö.
Ferryn uusin albumi Avonmore onkin tavallaan vain yksi päivä toimistolla, jos siis pitää toimistonaan kaupungin kalleinta yöklubia. Tämä on liki henkihieveriin stailattua popmusiikkia, jolle Nile Rodgersin Chic-henkiset rytmit ja Johnny Marrin kitarat antavat tarpeellisen patinan, kuorrutuksen kakulle. Ferry ei niinkään laula kuin kuiskaa ja huokailee, kutsuu kuuntelijaa tulemaan lähemmäksi saadakseen sanotusta selvää.
Suuren comebackin aineksia levyllä ei viimevuotisen David Bowie -albumin The Next Day tapaan ole, sillä ensinnäkään Ferry ei ole ollut poissa keskuudestamme missään vaiheessa ja toisaalta hänen materiaalinsa on aina liian tyylikästä ja tasalaatuista edes yrittääkseen päästä listoille muuten kuin vahinkona. Oikeaa hittiä hän ei ole tehnyt sitten Avalonin 80-luvun alussa.
Mutta miksi lakata esittämästä rikasta playboyta, kun oikeasti sattuu vielä olemaan sellainen? Ferrysta ei ikinä saisi Leonard Cohenia, eikä hän levyillään väitäkään olevansa yhteydessä mihinkään suurempaan totuuteen. Avonmore-albumin ainoa harha-askel onkin sen uskaliain kappale, country-henkinen Soldier Of Fortune. Cowboy-hattu ei vain istu yhteen designpukujen kanssa.
Muuten Avonmore on täynnä hyvin täyteläistä popmusiikkia. Nimiraita tuo mieleen Simple Mindsin eurooppalaisimmillaan, One Night Stand funkkaa uskottavammin kuin mihin kenenkään 69-vuotiaan pitäisi pystyä ja vaikka Lost on jo ties kuinka mones yritys kirjoittaa Avalon uudestaan, se on helppo antaa anteeksi, koska tämä on kuitenkin Bryan Ferry. Albumin päättää kaksi coveria, mutta toisaalta kaikki Ferryn tuotokset ovat tavallaan jäljitelmiä, häntä kiinnostavat enemmän laulujen prototyypit kuin poikkeamat.
Kiinnostavinta kaikessa on kuitenkin tuttuun tapaan Ferryn hahmo. Kun The Guardian kysyi neljä vuotta sitten, kenet hän haluaisi kutsua illalliselle, vastaus kuului: käsitetaiteilija Marcel Duchampin, blues-legenda Robert Johnsonin ja Deborah Devonshiren, aikoinaan Hitlerin luona vierailleen herttuattaren. Etenkin viimeinen valinta kuvastaa Ferryn pimeää tai pikemminkin sokeaa puolta.
Vuonna 2007 hän aiheutti kohun ylistämällä natsien visuaalista silmää, Albert Speerin rakennuksia ja Leni Riefenstahlin filmejä. Omaa silloista studiotaan hän kutsui Führerbunkeriksi. Valtaisien protestien (ja menetyn Marks & Spencer -mainoskampanjan) jälkeen Ferry pyysi anteeksi ja sanoi puhuneensa vain taidehistoriallisesta näkökulmasta.
Vaatii toki erityistä otsaa tarkastella miljoonien massamurhaa taiteellisen projektin sivutuotteena, mutta hei, sellainen mies Bryan Ferry on. Kuten kaikki englantilaisen popin suuret snobit, hän on vankasti työväenluokasta lähtöisin – ja popissa on aina kyse luokkaturismista, matkailusta ylempään tai alempaan (”autenttisempaan”) luokkaan.
Kuten niin moni meistä, Ferry on lajinsa viimeinen. Kauan keikaroikoon hän. ■
