Image

Pienten itsekkyyksien huone

Pienten itsekkyyksien huone

Missä menee raja, kuinka itsekäs työnsä vuoksi voi olla, kysyy Veera Luoma-aho.
Kuvat Anja Reponen
Mainos

Missä menee raja, kuinka itsekäs työnsä vuoksi voi olla, kysyy Veera Luoma-aho.  

Kun ensimmäinen lapseni on aivan pieni, luen haastattelun Hitlerin luotto-ohjaajasta Leni Riefenstahlista. Älkää kysykö milloin ja mistä – en voi luvata, että tämä tarina on edes totta. Kerron sen teille siis sellaisena, jollaisena olen sen vuosien aikana muistanut.

Haastattelussa Riefenstahl kertoo ohimennen, miten hän työskentelee. Elokuvan jälkituotantovaiheessa hän viettää editointihuoneessa ensin kymmenentuntisia päiviä. Sitten neljätoistatuntisia päiviä. Sitten kuusitoistatuntisia, kahdeksantoistatuntisia ja kaksikymmentätuntisia aina siihen asti, että hän nukkuu huoneen sohvalla.

Mitä tunnen lukiessani tämän natsien käsikassaran haastattelua sekä niinä kaikkina hetkinä, kun palaan tarinaan kymmeniä kertoja jälkeenpäin? Mustaa kateutta.  

Kun minulla on kaksi pientä lasta, vietän viikonlopun yksin Lontoon Camdenissa luovuusguru Julia Cameronin workshopissa. Julia on viisas, lämmin ja ihana. Yhtenä tehtävänä hän kehottaa meitä kuvittelemaan mielessämme Taiteilijan. Rakentamamme kuva taiteilijasta on yksi omista sisäisistä lukoistamme, hän uskoo.

Suljen silmäni ja alan hahmotella kuvaa mielessäni. Ei jumalauta: ajattelen taas Leni Riefenstahlia. Ajattelen valokuvaa Lenistä jo aika vanhana. Hän on jäntevä ja hoikka. Hänen olkapäällään valtava kamera ja yllään tahrautunut ja nuhruinen napitettu sininen paita. Hänellä on tuuheat, tuhkanvaaleat kiharat ja hän hymyilee. Hän näyttää naiselta, joka valloittaa vuoria, sukeltaa valtamerissä, asuu kameroineen keskellä sudanilaista nubakansaa ja elää kuin kaikkien kiusaksi satayksivuotiaaksi. Aina tehden tinkimättömästi omaa luovaa työtään, aina yksin ja aina vapaana.

Tämä on jo liikaa: minun sisäinen taiteilijani on siis natsi, joka ei kadu mitään.

Ensimmäinen lapseni on koulussa, kun yhtiökumppanini, mies ja isä, lähettää minulle linkin: lue tämä. Teksti on Claire Dedererin artikkeli The Paris Review’ssä, ja siinä Dederer kysyy yhdessä jutussa monta vaikeaa kysymystä. Miten meidän pitää suhtautua woodyallenien ja romanpolanskien – lisään mielessäni: tai leniriefenstahlien! – taiteeseen? Tarvitseeko menestyneen taiteilijan olla hirviö? Entä olenko minä hirviö, Dededer kysyy, ja jatkaa kysymyksellä, johon vastaaminen tuntuu kaikkein vaikeimmalta: entä jos en ole taiteilijaksi tarpeeksi hirviö?

Ajattelen Dedererin tekstiä sen jälkeen joka päivä. Kysyn itseltäni vielä yhden kysymyksen. Entä, jos minä oikeasti haluaisin olla vähän hirviö?  

Kaksikymppisenä Virginia Woolfin hokeminen oli kevyttä ja itsestäänselvää: naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa. Vasta, kun lapset tulivat, tajusin, että oma huone ei ole fyysinen tila eikä abstrakti julistus. Se on huone, joka on rakennettu lukemattomista pienistä arkisista itsekkyyksistä.

Ne ovat hetkiä, joista Dederer kirjoittaa. Niinä hetkinä uhmakkaat julistukset menettävät merkityksensä. Astuminen omaan huoneeseen – nyt puhumme symbolisesti – on kylmää tahdonvoimaa keskittyä omaan tekemiseen, kun toinen jää hoitamaan iltapalat ja iltasadut. Se on kykyä viimeistellä työnsä iltana, jona lapsi olisi halunnut kääriytyä kainaloon. Kykyä olla vähän hirviö?

Kerron artikkelista ystävälleni lounalla. Nykyään jokainen ympärilläni näkemäni luovan työn tulos on minulle Dedererin lailla pienten itsekkyyksien summa, enkä voi lopettaa ajattelemasta sitä, sanon. Ystäväni, akateemista uraa tekevä äiti, tunnistaa saman. Aina kun hän katsoo yliopistolla eteneviä kollegoitaan, hänkin laskee pienten itsekkyyksien matematiikkaa. Ilta työhuoneella? Muutama yksikkö pientä itsekkyyttä. Artikkeli korkeatasoisessa tieteellisessä julkaisussa? Aika paljon pientä itsekkyyttä. Väitöskirja? Vuosien pienten itsekkyyksien sarja. Itse asiassa ylipäätään koko mielenkiintoiseksi ihmiseksi kehittyminen vaatii vitusti pientä itsekkyyttä, ystäväni puuskahtaa.  

En ole suuri hirviö – olen erittäin kelvollinen äiti, en ole ohjannut propagandaa natseille – enkä oikeasti tahdo olla hirviö. Mutta silti tahdon, ihan vähän.

Suren hieman jokaista omaa pientä itsekkyyttäni ja hetkiä, joina olen ollut läheisilleni hieman hirviö. Mutta samaan aikaan suren (ihan vähän, salaa) asioita, jotka ovat jääneet tekemättä, koska olen kieltänyt itseltäni pienet itsekkyydet. Ollut hieman liian vähän hirviö.

Julkaistu: 21.2.2018