Toimittaja Antti Pikkasen artikkelin Kemiallinen ystävä päähenkilö on ketiapiini. Se tuli vuosituhannen vaihteessa myyntiin uuden polven psykoosilääkkeenä. Nyt sitä määrätään paljon lievempiin psyyken vaivoihin, kuten unettomuuteen, levottomuuteen ja ahdistukseen.
Ihmelääkettä syövät yhtä lailla vanhukset kuin pätkätyöläiset. Vuosikymmenessä muun muassa Seroquel- ja Ketipinor-nimillä markkinoitu ketiapiini on noussut myydyimpien lääkkeiden joukkoon, uudeksi buranaksi. Onko Suomesta tulossa suuri avosairaala?
Tuskinpa. Lääkkeet ovat vain sellainen aihe, joka houkuttelee yliampuviin metaforiin ja sormien heristelyyn.
Mutta lääkkeet ovat myös erinomainen yksilönvapauden mittari.
Psyykkisten sairauksien yhteydessä ollaan useimmiten enemmän huolestuneita yli- kuin alilääkityksestä. Lääkkeiden lisääntynyttä käyttöä on pidetty merkkinä paitsi yksilön myös yhteiskunnan pahoinvoinnista: ihmiset voivat entistä huonommin ja paremman puutteessa heille syötetään enemmän lääkkeitä. Laitoshoitoa tai terapiaa ei voi määrätä, jos ei paikkoja ole, mutta lääkkeitä voi.
Mutta entäpä jos lisääntynyt lääkkeidenkäyttö onkin myönteinen uutinen? Kertoohan se siitä, että ihmiset osaavat hakea apua ongelmaansa lääkäriltä. Lääkkeet ovat myös aiempaa parempia ja niillä on vähemmän sivuvaikutuksia.
Suomessa tehdään edelleen paljon itsemurhia, mutta vuosien 1990 ja 2005 välillä ne vähenivät kolmanneksen. Syitä on useita, joista lääkkeet ovat vain yksi. Keskeistä on, että yleinen tietoisuus masennuksesta on parantunut, eikä psyyken ongelmia kenties koeta enää yhtä leimaaviksi kuin ennen.
Tämän lehden artikkelin perusteella nuoret aikuiset puhuvat avoimemmin univaikeuksista, ahdistuksesta ja masennuksista – sekä keinoista, joilla niitä voi hoitaa. Tabu ei ole enää tabu.
”Minun aivot, minun lääkkeet”, sanoo jutussa haastateltu kolmekymppinen Jaakko. Tiivistys on kuin yhden miehen itsenäisyysjulistus. Sillä vallastahan tässä on pohjimmiltaan kysymys, kahdessakin mielessä.
Ensinnäkin lääkäri ei ole enää se, joka määrää lääkkeet tai määrittelee taudin. Yhä useammin se on potilas yhdessä lääkärin kanssa. Joskus lääkärin voi jopa yrittää ohittaa. Viime keväänä julkaisemamme Anu Silfverbergin juttu Uusi resepti kertoi nuoresta naisesta, joka lääkäreiden kommentteihin kyllästyneenä päätti kysyä netissä, mikä häntä vaivaa. Artikkelin löytää nettisivuiltamme.
Toiseksi lääkkeet antavat vallan suhteessa aivokemiaan ja sen häiriöihin. Minän ei tarvitse enää kestää omien aivojen terroria. Luulen, että juuri tätä Jaakko lauseellaan tarkoitti.
Masennuksen sanotaan olevan suomalaisten kansantauti. Artikkelissa toivotaan, että myös ahdistuksen hoitoon kiinnitettäisiin huomiota. Kaikki ahdistus ei kuitenkaan ole sairasta eikä vaadi lääkkeitä. Mietimme todennäköisesti enemmän kuin koskaan henkistä hyvinvointiamme. Se ei ole välttämättä tervettä. Kun oikein mielensä sopukoita tunnustelee, harva kai on täysin vailla ahdistusta. Mitä enemmän asiaa juuttuu miettimään, sitä suuremmaksi se saattaa kasvaa. Siksi ahdistusta ei kannata nimetä uudeksi kansantaudiksi. Siitä voi tulla itseään toteuttava ennuste.
En ylipäänsä usko kansallisiin stereotypioihin: vaikka ne saattavat korostaa jotain todellista piirrettä, ne jättävät pois jonkun muun, kenties ihan yhtä keskeisen. Vähän niin kuin jonkun monisäkeistöisen laulun kohdalla, josta aina lauletaan vain ne muutamat säkeet.
Runebergin päivänä riemastuin Antti Arnkilin huomiosta Twitterissä: Maamme-laulusta ei koskaan muisteta laulaa 10. säkeistöä: ”Totuuden, runon kotimaa… vapaa ja iloinen.”
Luin viimeisen sanan kahdesti ja tarkistin säkeen vielä Googlesta. En ollut uskoa sitä. Tästäkö unohduksesta joutuu suomalaisten vinoutunut minäkuva: masennus, hampaankiristely ja liika mailan puristelu jääkiekon arvoturnauksissa?
Vaadin, että Maamme-laulun kymmenes säkeistö otetaan mukaan aina, kun laulua esitetään. Meidän on korkea aika käyttäytyä, kuten suomalaisen kuluu – siis olla vapaita ja iloisia.
Mikko Numminen, päätoimittaja | Twitter: @mnumminen
