Image

Pieni on kallista



Pieni on kallista

Kolumni | Hyvät pienet kotimaiset uhkaavat hukkua massaan, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
Teksti Kalle Kinnunen

Kymmenen vuotta sitten Suomessa tehtiin noin tusinan verran pitkiä elokuvia vuodessa. Tänä vuonna kotimaisia, elokuvateattereihin asti päässeitä ensi-iltoja on peräti 42. Neljäkymmentäkaksi! Mieluummin kuin laadusta määrä kertoo digitalisoitumisesta: elokuva on halvempi kuvata ja ennen kaikkea halvempi panna leffateatteriin kuin koskaan aiemmin. Muuttumassa on myös käsitys siitä, mitä elokuva oikeastaan on. Helpompi pääsy valkokankaalle on demokraattista samaan tapaan kuin YouTuben kätevyys vaikka omien lomavideoiden alustana. Samanarvoisuus päättyy silti lippukassalle. Lippu maksaa yhtä lailla, oli kyseessä ison rahan spektaakkeli tai sympaattinen halpis. Määrän kasvaessa jokainen elokuva ei enää ole tärkeä, ja vaikka kuinka toivoisi, ei pienten joukosta useinkaan löydy helmiä.

Katsotaanpa kuukauden pieniä kotimaisia ensi-iltoja. Salpaa (kuva yllä) on mainostettu ”ensimmäiseksi suomalaiseksi pakolaisen tekemäksi elokuvaksi”. Muuta markkinointikulmaa ei Zagros Manucharin hyvää tarkoittavalle mutta äärimmäisen pitkäpiimäiselle omakustanteelle kai löytynyt. Taiteellisesti kuvatussa tarinassa etsitään koulupojan änkytyksen syitä. Jarmo Lampelan Nuoren Wertherin jäljillä on kiinnostava yritys. Juha Kukkosen näyttelemä isä etsii totuutta kuolleesta pojastaan, ja tekijät etsivät keinoja tulkita Goethea tässä ajassa. Silti sisäänpäin kääntynyt draama herättää kysymyksen, moniko on tyytyväinen maksettuaan lipusta yli kympin, kun tarjolla on ihan oikeitakin elokuvia. On helppo päätellä, miksi elokuva päätyi suurelle levitys-yhtiölle: mukana on Putous-suosikki Iina Kuustonen. Tunnin pituisen Ajomiehen sijoittaminen ensi-iltaan tämän vuoden puolelle jouluruuhkaan johtuu kuulemma siitä, että tekijät toivovat sille Jussi-ehdokkuuksia tammikuussa. Eli kun katsojia tiedetään kertyvän ehkä muutama sata, toivotaan J-P Passin ja Jarkko T. Laineen yhteisohjaukselle edes tunnustusta. Finnkinoa on parjattu, että se kelpuuttaisi kankailleen vain tietynlaista kaupallista ohjelmistoa. Tosiasiassa kyse on vain siitä, mitä levitysyhtiöt Finnkinolle tarjoavat. Levitysyhtiöt laskevat riskin. Ulkomaisessa hankinnassa taloudellinen riski on suuri, kotimaisessa amatöörijutussa pieni. Mutta valkokankaita on vain rajallinen määrä. Kotimaiset pikkuleffat todistavat, että Finnkino ottaa leffaa kankaalle, kun niitä vain ehdotetaan. Tammikuussa on Tennispalatsiinkin luvassa esimerkiksi pohjalainen amatööripelleily Anselmi, nuori ihmissusi. Runsaudenpulan uhri on laatuelokuva, jolle ei jää aikaa löytää hitaasti liikkuvaa aikuisyleisöä. Syyskuussa ensi-iltansa sai Jan Forsströmin vaikuttava ja hienovarainen Silmäterä. Se katosi tarjontaan ja sai vain pari tuhatta katsojaa. Ajomies on toki näkemyksellinen teos. Sille vain jo etukäteen odotetaan samaa kohtaloa kuin Silmäterälle.

Elokuvassa on aina kyse myös rahasta. Elokuva on taiteista kallein ja myös siksi eriarvoisuus kasvaa. Leijonasydämen pelkkä markkinointibudjetti oli 600 000 euroa, mikä toki sisältää yhteistyösopimuksia esimerkiksi radiokanavien kanssa. Samalla Suomen elokuvasäätiö on moniäänisyyden tukemisessaan jakanut rahaa laajasti ja yhtä paljon pyrkimysten kuin näyttöjen perusteella. Levitykselle annetut tuet eivät ole suhteessa laatuun. Esimerkiksi Rax Rinnekankaan kaksituntisessa masturbaatiossa Luciferin viimeinen elämä matkustellaan pääasiassa Elokuvasäätiön rahoilla pitkin Ranskaa ja Espanjaa. Vetkuttelu kuuluu ohisektoriin myös taiteellisesti. Jos kriitikot lyövät joitain kotimaisia kovaa, ei se johdu niiden suomalaisuudesta, vaan kotimaisesta järjestelmästä. Käytännössä kaikki pitkät kotimaiset päätyvät nykyään elokuvateatteriohjelmistoon, mutta ulkomailta valkokankaillemme asti pääsevät elokuvat käyvät seulan läpi. Hollywood-tuotteita lukuun ottamatta rajan ylittävät vain valikoidut teokset. Kotimaiseen leffaan meneminen on digitaaliaikakaudella arpapeliä. Jokaista Betoniyötä tai Leijonasydäntä kohti on kolme neljä hutia. Teatterilevityksestä on tullut itsetarkoitus, vaikka digitaalisuuden piti viedä toiseen suuntaan, perinteistä vapautumiseen. ■

205 | Joulukuu 2013

Julkaistu: 3.12.2013