Kun olin 20-vuotias ja asuin Roomassa, kävin elokuvissa lähes päivittäin. Monet tuolloin näkemistäni elokuvista muistan yhä elävästi. Toisista en muista mitään, kuten Federico Fellinin pahnanpohjimmaisesta teoksesta La voce della luna, mutta sen katsomiseen liittyviä tunteita en unohda. Eräänä iltana salin hämärtyessä seuralaiseni kuiskasi: edessäsi istuu muuten Giulietta Masina. Elokuvasta en sillä kertaa nähnyt vilaustakaan, kun oli herkeämättä vahdittava edessäni häämöttävää päälakea. Nämä muistot ja niihin liittyvä elokuvakulttuuri hyökyivät mieleeni nähdessäni italialaisen Sergio Castellitton uutuuselokuvan Pieni kirjakauppa Pariisissa.

Castellitton ihmisystävällisessä sadussa apea kirjakauppias Vincenzo (Castellitto itse) elelee niteidensä ja ensipainostensa keskellä, hoitaa onnettomuudessa parantumattomasti loukkaantunutta tytärtään (Matilde de Angelis) ja harrastaa vapaa-aikanaan kirjansidontaa. Tätä vaimeaa elämäntapaista pyyhältää pöllyttämään kiihkeä näyttelijätär Yolande (Bérénice Bejo). Ja kuten aina, vastakohdat vetävät toisiaan vastustamattomasti puoleensa, vaikka yhteensopivuudesta ei ole minkäänlaisia takeita, onnesta nyt puhumattakaan.

Pikkuruinen, Eiffel-tornin näköetäisyydellä sijaitseva independent-kirjakauppa on nostalgian arkkityyppi, josta on kirjoitettu paljon unelmakirjallisuutta. Castellitton elokuva ei kuitenkaan perustu saksalaisen Nina Georgen Pieneen kirjapuotiin Pariisissa tai mihinkään Nicolas Barreaun romaaniin vaan Ettore Scolan, italialaisen elokuva­taiteen jättiläisen, viimeiseen alkuperäiskäsikirjoitukseen. Castellitto, edesmenneen Scolan ystävä ja yhteistyökumppani, on nyt ohjannut tämän Il materiale emotivo (”Tunneperäistä aineistoa”) -nimisen luonnoksen pohjalta ja monen kirjoittajan yhteistyönä syntyneen tarinan.

Elokuva on eittämättä tehty suurella kunnioituksella, ja kirjakauppias Vincenzon kasvoista heijastuukin Scolan melankolinen syrjästäkatsojan katse. Lähinnä Scolan töistä tulee mieleen Illallinen, jossa vakiopöydässään illastava ikääntyvä keskushenkilö seuraa vierestä toisten kuohahtelevaa elämänpyörrettä ja haaveksii ravintolan omistajattaresta, saavuttamattomasta rakkaudestaan.

On aina arvoitus, miksi toisten elokuvien tapa kertoa tarinaa sulattaa sydämen ja toisten ei. En pysty järjellä selittämään, miksi vieroksuin Pienen kirjakaupan tyylittelyä, sen rytminvaihdoksia ja liioittelua, kun esimerkiksi taannoisen saksalaisen Fabian – moralistin tarinan vastaavia keinoja rakastin. Osasyynä on se, että kammoksumani Päivien kuohu oli yksi Vincenzon kirjasuosituksista, ja ilman tätä suoraa viittaustakin sen vaikutus elokuvaan oli ilmiselvä.

Pitäisinpä tästä elokuvasta vielä enemmän, ajattelin. Ja sitten: mutta ei haittaa vaikken pidäkään.

Kun silloin parikymppisenä näin Fellinin La voce della lunan, ajattelin että Fellini on ikäloppu ja elokuva yhtä sotkua. Muistan yhä sen katsomisen aiheuttaman ponnistelun, kuin olisin koettanut kammeta Felliniä eteenpäin yli elokuvantekemisen esteiden. Rakastin hänen Amarcordiaan sekä Giuliettaa ja viettelyksiä, ja nyt sitten tämä!

Ja kuitenkaan se ei haitannut. Oli työlästä joutua taluttamaan elokuvansa läpi kompuroivaa Felliniä, mutta ei sillä oikeasti mitään väliä ollut. Väliä oli sillä, että myös La voce della luna oli osa sitä valtavaa elokuvien rakennelmaa, jonka keskellä sain elää. Joka päivälle riitti elokuvia, osasta pidin enemmän, osasta vähemmän, mutta ne kaikki olivat sen ihanan elämänmuodon osasia ja kannattelivat toinen toisiaan, ja minua.

Pieni kirjakauppa Pariisissa on sen kulttuurin elokuva, melankolinen rakkauslaulu katoaville elämänmuodoille, elokuvateattereille, kirjakaupoille ja sidotuille kirjoille. Se ei ole Kohtaamisen Roomassa tai muiden Scolan mestariteosten veroinen elokuva (sillä Scolan omakin tuotanto on epä­tasainen, tietenkin, epätasaisuushan kuuluu taiteeseen) mutta liittyy oleellisena osana nostalgiseen elokuvajärjestelmään. Siihen samaan, johon kuuluvat syrjästäkatsojat ja vanhuudenhöperö Fellini sekä elokuvateatterin pimeydessä muiden kuolevaisten joukossa istuva Giulietta Masina. Hän oli silloin 90-vuotias ja kävi yhä elokuvissa iltojensa iloksi. Miten pieni ja hento hän olikaan, ja miten huolella hänen punertaviksi värjätyt hapsensa olikaan tupeerattu elokuviin menon kunniaksi.