Apu

Pienen Kaustisen kylän suuri juhla



Pienen Kaustisen kylän suuri juhla

Kaustisen kansanmusiikkijuhlia on pidetty puoli vuosisataa. Agraari-Suomessa korvakuulolta syntynyt festivaali huitelee tänään pitkin värikästä maailmaa – juuriaan unohtamatta.
Teksti Apu-toimitus

Mustaoranssi telttakatos kaartuu festivaaliareenan yllä, 3 000 istumapaikkaa. Kylän yli kantautuva jytke kertoo, että maailmat ovat koolla. Koko elämä on taas tässä – kansainsäveliä, pihan poikki vaeltavia kontrabassoja, hikisiä soittotupia, viulunmittaisia pihasoittajia, romanialaista mustalaismusiikkia, liivimekkoja, pirtanauhoja, muikkua pahvilautasilla, Palefacea, serbialaisia askelkuvioita, huutokatrillia ja tulipunaruusuja yönuotiolla. Muutama vuosi sitten Kaustisen festivaali oli vaakalaudalla, kun Kansanmusiikkisäätiö ajautui konkurssiin. Intomielten perustama Pro Kaustinen otti vetovuoron, ja tässä sitä mennään uuteen nousuun.  Tapahtumia on yli 1 500, esiintymislavoja 31, pelimanneja 5 200, kokonaiskäyntimäärä 55 000. Jos kaiken kertois siitä, ei koskaan aika riitä. 

Mauno Järvelän johtamat Näppärit osoittivat avajaisissa, mitä 1980-luvulta saakka jatkunut kansanmusiikkilähtöinen näppäripedagogiikka tuottaa.   

Osuusmeijerin pihassa alkavat Siltatanssit, torviseitsikoita on Amerikasta asti.  Kestikievari-teltassa on juhlittu koko ilta eteläpohjalaisen perinneruoan, trubaduurien ja yksirivisten tahtiin. Pelimannitalolla lauletaan porukalla Peltoniemen Hintrikiä Wiljami Niittykosken sanoihin.  Talven sävel mainen, / täällä hetken vainen / sointuisasti helkähtää, / särkyy, sammuu pois. Juhlapihalla keskipohjalaisten ukkojen silmäluomet kohoavat, kun serbialaisen Mladost-Avalan terhakat naiset heilauttelevat helmojaan ja miehet pieniä liinojaan.  Hartaampi väki on karannut Kaustisen kirkkoon, jossa Pirkkalan kirkkokuoro ja Perukkapelimannit tarjoavat Heräävän maan messun. Kalliopaviljongilla svengaa virolainen Trad.Attack! Solisti Sandra Vabarna vaihtaa soittimia lennosta, huilusta säkkipilliin ja munniharppuun. Tanner tömisee ja kansanmusiikkia kaatuu, nuoriso on muroina.  Pääareenalla Folkkarit, Prusikoukku ja Tötterssön – kolme kaustisperäistä fuusiofolkbändiä 1990-luvulta – pistävät juhlavuoden kiehumaan. 

Maitolava oli yksi Kaustisen hydeparkeista, jossa jokainen halukas voi nousta soittamaan. 

Kaustisen musiikkijuhlat syntyivät vuonna 1968 rakennemuutoksen riivaamaan maailmaan, jossa maaseutu teki kuolemaa ja vanhaa pidettiin vähäarvoisena. Maailmalta tullut folk-aalto vyöryi yli Suomen ja löi vanhalla perinteellä korville liian nopeaa muutosta.    Kaustinen veti heti 20 000 ihmistä, ja yleisö tuli juhlavaatteissa, niin iso oli asia. Pelimannit olivat äkkiä törkiässä nosteessa. Konsta Jylhä soitteli viuluaan jopa Turun Ruisrockissa 1970. – Konsta ja Purppuripelimannit olivat kiihkeimmän suosionsa aikaan kuin myöhempi Dingo-ilmiö, yli 200 keikkaa vuodessa, ja he menivät juhannuksena neljä paikkaa helikopterilla tai muulla. Sitä suosiota ei sen jälkeen ole ikinä koettu kansanmusiikissa, sanoo festivaaliplakaatin ansioistaan juuri saanut Hannu Saha, nykyinen Musiikin edistämissäätiön johtaja. 1970-luvulla kansanmusiikki rynnisti maakuntiin, 1980-luvulla Sibelius-Akatemiaan, 1990-luvun Värttinä-saundeilla maailman listoille. Siitä tuli maailmanmusiikkia, jonka toinen jalka pysyi kuitenkin tiukasti vanhassa maaperässä.

Suomalainen Frigg heittää Kalliopaviljongilla svengiinsä niin bluegrassia kuin kelttiläisiä, balkanilaisia ja jopa hevimetallisia mausteita. 

Kaustisesta on tullut runsaudensarvi, jossa koko maailma työntyy koulujen pihoille, kahviloihin, Pelimannitaloon ja Keskipohjanmaa-areenalle. Se on sellaista erilaisuuden rikkautta ja monikulttuurisuutta, että jos perussuomalainen osuisi paikalle, niin sanon minä, että hirvittäisi.   – On hämmästyttävää, että jo ensimmäisen kansanmusiikkijuhlan nimenä oli International Folk Music Festival Kaustinen. Viljo S. Määttälä ja Erkki Ala-Könni ymmärsivät perustamisen huumassa, että tämän pitää olla kansainvälistä, Saha sanoo. Kaustisella käydään kansanperinteen alituista Itä–Länsi-ottelua. Itäinen katrilli mittaa läntisen purpurin, perinteinen tanhu modernin showkansantanssin, akustinen sähköisen.   Mutta täällä spelataan myös Suomi vastaan Muu Maailma. Laulu- ja tanssiryhmät aina Shanghaista Kaliforniaan haastavat tänäkin vuonna kotimaiset folkkarit.   Ja juuri kun luulet, että Romanian virtuoosimainen mustalaisorkesteri Taraf de Haïdouks on saavuttanut huikean huippunopeutensa, viulisti vasta riisuu takkinsa. Kaustinen on tasapainottelua paikallisen ja globaalin, vanhan ja uuden, välillä. On rakastettava menneisyyttä, oltava rohkea tänään, syleiltävä kaksin käsin tulevaisuutta. Siitä on suuret aatteet tehty.

Pohjanmaan oma suuruus Paula Koivuniemi esitti tuttuja lauluja folk-henkisin sovituksin.

Pelimannitalon kaappikello on pysyvästi viittä vaille kuusi. Aika on pysähtynyt täpötäydessä hirsipirtissä. Pelimannit pyyhkivät hikeä otsaltaan. Oviaukoista ja avoimista ikkunoista kurkkii ihmisiä. ”Kaustisella olen kadottanut kenkäni, menettänyt ääneni, hävittänyt lompakkoni, hajottanut kassini. Mutta paljon enemmän olen löytänyt”, kirjoittaa laulaja-yrittäjä Johanna Sauramäki blogissaan.  On vain yksi Kaustinen, vaikka moni väittää käyneensä Kaustisilla, ja se yksi haaroo oksiaan kuin iso maailmanpuu pienen nelituhatpäisen kylän ylle.  Kaustinen on yhtä lailla oululaista bluegrassia, juutalaista klezmeriä, poppia kanteleella, okkulttista dark folkia, ukrainalaista rituaalilaulua, australialaista viulumusiikkia, verevää murhaballadia, Jesse Kaikurantaa, hiljaisuutta ja kapakan hälyä, vieno kannel tai pauhaava sähkökitara.  Kaustinen on sitä, että istut pihan nurkkaan ja alat soittaa. Aina tulee joku ja sanoo, että hyvinpä lähtee tuon ikäiseltä tai että vielä tuonkin ikäisenä lähtee.  Se on sitä, että samat soittajat liukuvat sujuvasti yhtyeestä toiseen. Yritäpä laskea, montako keikkaa viulisti Mauno Järvelä heittää viikolla, etkä perässä pysy.  Ja jos soittajasta tuntuu, että soitto lavalla jää pahasti kesken, hän siirtyy olutteltan puolelle ja jatkaa siellä. 

Pelimannitalon konsertit olivat niin suosittuja, että kaikki eivät mahtuneet pirtin puolelle. 

Kansanperinteen vuositeema on Kaikki laulaa, mutta kyllä ne vain tanssiikin. Mestarikansantanssija Hannu Nipuli loihtii esiin Helvi Jukaraisen radikaalit tanssiaskeleet, joita perinnepuritaanit vielä 1940-luvulla moittivat nykyajan hapatukseksi, vaikka perinnettä nekin olivat.   Vastapainoksi oululainen Hässäkkä, 25 kansantanssijaa ja muusikkoa, pistää puolen yön aikaan hypäten Ultra Brata. Ja silti kollektiivisin Kaustisen esityksistä on huutokatrilli. Keskellä yötä sadat satunnaiset täyttävät areenan piripintaan, ja mestarikansantanssija Antti Savilampi – JPP-yhtyeen tahdissa – luo alun kaoottisista rivistöistä toimivan esityksen vaihtoineen ja maanituksineen. 

Näin on kansanmusiikki matkannut taas 50 vuotta – pimennosta estradeille, agraari-Suomesta kaupunkeihin, korvakuulolta nuottipapereille, pienestä kylästä suureen maailmaan.  Valtamediassa se edelleen polkeutuu iskelmän ja tangon jalkoihin, ikään kuin omassa perinteessä olisi jotain hävettävää.  Kansanmusiikki ei ole tänään pelkkää 1800-lukua ja Sammon taontaa. Se on musiikkia, joka tangoa rohkeammin tai rockia ärhäkämmin hakee uusia, innovatiivisia takomapintoja. Alasimena on koko maailma.   – Kansankulttuurista lähdettiin puhumaan erotukseksi paremman väen eli säätyläisten kulttuurille, mutta tällä hetkellä edes se ei päde. Kansankulttuuri on kaikkea sitä kulttuuria, mitä ihmiset voivat osallistumalla tehdä, Hannu Saha sanoo.  – Ne määreet, jotka luotiin 1960–70-luvuilla, on unohdettu jo aikoja sitten. Jo Erkki Ala-Könni piti hyvin oleellisena asiana, että jokaisella on oikeus luovuuteen. Hän ei etsinyt vain tuntemattomien tekemiä sävellyksiä, vaan rohkaisi pelimanneja säveltämään. Ajatus, että kansa on luonut ennenkin ja pitää luoda edelleenkin, oli tärkeä terapeuttinen prosessi. Kansanmusiikki elää vahvalla jalalla. Folk-Suomi-kalenterissa on tänä vuonna 34 kansanmusiikin ja -tanssin tapahtumaa, ja kotiseutujuhlia maassa on yli tuhat.

Pojista polvi paranee Pelimannitalolla. 

Koulutus ja Kansanmusiikki-instituutti ovat nostaneet kansanmusiikin uudelle tasolle.  1980-luvulla kouluillekin kampanjoitiin 4 200 kannelta unhon yöstä. Uusi polvi saattoi kytkeä kanteleisiin sähköt ja soittaa vaikkapa Hard Rock Hallelujahin Ammattiyhtye Tallarista kolmisen vuotta sitten eläköitynyt harmoninsoittaja Timo Valo on itse kokenut muutoksen. Hän soitti viulua ensimmäisillä juhlilla 1968, kun C-duurimarssia mentiin.  – Ensi tuntuma isomman porukan soittoon oli mielenkiintoista, kun toiset soittivat samaa kappaletta ihan eri lailla. Kappaleet oli opeteltu korvakuulolta, ja eri kylillä oli erilaiset versiot. Aika pitkään oli vain näitä korvakuulolta soittajia, ja yhteissoitto oli tosi kirjavaa, Valo sanoo. – Jälkeenpäin, kun musiikkiopetus tuli kuvaan ja ruvettiin soittamaan nuottien mukaan, kirjavuus jäi pois. Se on se suurin muutos. Kansanmusiikin koulutus on viety niin pitkälle, että nyt voi kolmessa vuodessa oppia sen, mitä esi-isät soittivat elämänsä parhaina päivinä. 

Aikajanan tässä päässä Vuoden yhtyeeksi valittu Gájanas eli Kaiku edustaa uutta sukupolvea, jolle koulutus on arkinen asia ja maapallo paljon pienempi paikka.  – Me ammennamme saamelaisesta musiikista, varsinkin Utsjoen joiusta, mutta myös globaalista maailmanmusiikista. Pidämme korvat auki kaikelle, mitä kuullaan, solisti Hildá Länsman sanoo. – Kaustisella on hienoa nähdä, miten kulttuurit kohtaavat. Loppujen lopuksi me ollaan kaikki yhtä, kitaristi Nicholas Francett toteaa. Pitkän linjan säveltäjä-kitaristi Ilpo Saastamoinen pitää kuulemastaan. Yhtye on oivaltanut joiun sekatahtilajisuuden – ”siellä oli aika monimutkaisia tahtilajeja”.  Kansanmusiikin tekninen osaaminen hämmästyttää konkaria yleisemminkin. – Taso on kehittynyt huikeasti vuosien aikana, josta suuri kiitos Heikki Laitiselle, joka pani alulle Sibelius-Akatemian kansanmusiikin opetuksen, Saastamoinen sanoo. 

60 vuoden ikäinen kansantanssiryhmä Mladost-Avala toi Serbian-terveiset 50. kertaa järjestetyille festivaalille.

Kaustisen aloittaessa soittajat olivat musisoivia maanviljelijöitä ja kirvesmiehiä. Tänään musiikki työllistää opettajina, soitinrakentajina, järjestötoiminnassa  – Mutta jos tätä bisneksenä ajattelee, kyllä tämä aika heikkoa on. Ei tahdo löytyä kaikille toimeentuloa tältä alalta, Timo Valo toppuuttelee. Työtä on tehtävä. Emeritusprofessori Heikki Laitisella olikin avajaispuheessaan pieni toivomus satavuotiaalle Suomelle:  ”Olisi oikeus ja kohtuus, että maahamme palkattaisiin tuhannen sinfoniamuusikon rinnalle sata kansanmuusikkoa: sataan kylään oma kyläpelimanni edistämään paikallista musiikkia, maakuntien pelimannit muodostamaan yhtyeitä ja tekemään kiertueita. Ja lisäksi musiikkiopistoihin sata kansanmusiikin opettajaa.” Kuten Timo Valo sanoo: kansanmusiikki on elämää.  – Jokaisen on hyvä tehdä kappaleita, sen kautta pystyy ymmärtämään elämää paremmin. 

Teksti Jorma Lehtola kuvat Kaustinen folk music festival ja Jorma lehtola

Julkaistu: 2.8.2017