Eeva

Pia jäi nuorena leskeksi: ”Suru ei väisty, se palaa edelleen aaltoina”


Pia Jylhän aviomies menehtyi yllättäen, kun heidän lapsensa olivat pieniä. Pia yritti selvitä arjesta ja siirtää surun syrjään, mutta romahti lopulta.
Kuvat Hanna-Kaisa Hämäläinen

Kun Pia Jylhä astui sisään hautausmaan portista, hän kantoi toisessa kädessään turvakaukaloa, josta tuijotti puolivuotias Antti. Toisesta kädestä piti 2,5-vuotias Aino. Viivasuora tie kohti kappelia näytti ahdistavan pitkältä. Se oli loputon ja epäreilu, lumesta liukas ja jääkylmä.

Miten Pia voisi ikinä selvitä pienten kanssa yksin? Miten hän koskaan saisi kasvatettua lapset aikuiseksi?

Aviomies Kalle Jylhä oli tehnyt lapsille leijat, joita piti lennättää yhdessä kesämökillä. Hänen piti tutustuttaa lapset saareen.

Pia ja Kalle ehtivät olla naimisissa hieman yli kaksitoista vuotta. Nyt Kalle oli poissa.

Kun sairaalasta soitettiin, että Kalle oli saanut aivoinfarktin ja tilanne oli vakava, Pia totesi, että hänen miehensä on töissä ja että tässä on jokin väärinkäsitys.

Pia oli tulossa lasten kanssa perhekerhosta ja lähetti isänsä Kallen työpaikalle. Puoliso ei ollut siellä. Ehkä Kalle oli tullut kipeäksi ja mennyt päivystykseen?

Kun Pia sairaalassa laski kätensä painikkeelle, joka avaa teho-osaston oven, hän ymmärsi, että asiat eivät olleet enää hyvin. Illan hän lohdutti puhelimessa muita, jotka hokivat, että Kalle on nuori ja vahva, Kalle kyllä selviää, ihan varmasti.

Pia tiesi, että ei selviä.

Kului pari päivää, ennen kuin hengityskoneista katkaistiin virta. Pappi puhui, ja vaikka Pia oli paikalla, hän katsoi tilannetta kuin jostain kaukaa.

Kun Kalle todettiin kuolleeksi, Pia ajoi kotiin imettämään Anttia. Kukaan ei kysynyt, mihin Pia oli menossa.

Unelmien aviomies

Pia oli aina haaveillut poikaystävästä, jolla on ruskeat silmät. Kallella oli niiden lisäksi tummanruskeat hiukset ja juuri sopiva pilke silmäkulmassa. Ei mennyt kauaa, kun 16-vuotias Pia vei viisi vuotta vanhemman poikaystävän kotiinsa näytille. Kallesta tuli heti osa perhettä.

Pia ja Kalle halusivat nauttia nuoruudestaan: matkustella, mökkeillä ja viettää aikaa ystävien seurassa. Kesän tuoksu tunki kypärän visiirin alle, kun Pia ja Kalle ajoivat moottoripyörällä halki Suomen, Norjan ja Ruotsin. Vanhemmat pelkäsivät, että jotakin sattuu.

Kuusi vuotta ensitapaamisen jälkeen juhlittiin häitä saaressa Päijänteellä. Morsiamen isä halusi järjestää kunnon juhlat: tytär menisi naimisiin vain kerran. Suunniteltiin, valmisteltiin, jännitettiin ja lopulta tunnelmoitiin yli kolmensadan vieraan kanssa.

Nuoripari halusi kolme lasta, mutta ei heti. Ensin piti opiskella ja olla kahdestaan.

Kallesta tuli konttorikoneasentaja. Hän perusti yrityksen ja unelmoi omakotitalosta. Pia opiskeli lastenohjaajaksi ja sai heti valmistuttuaan vakituisen työn.

Kun pariskunnan esikoinen Aino syntyi, Kallen tehtävä oli laskea tyttärensä sormet. Onnen sekoittama isä kysyi, montako niitä pitäisi olla.

Kun Pia vietiin keisarileikkauksen jälkeen heräämöön, Kalle tuijotti Ainoa ja Aino Kallea. Molemmat yhtä ihmeissään siitä, miten kokonainen elämä alkaa.

Kun Pia istui keinutuolissa ja imetti, Kalle kantoi hänelle läjäpäin voileipiä. Mies laittoi aina muiden hyvinvoinnin omansa edelle.

Tie on vieläkin kesken

Pia, Aino ja Antti Jylhä asuvat yhä Kallen ja Pian hankkimassa rivitalokolmiossa Jyväskylän Tikkakoskella.

”Se tie, jota hautausmaalla tuijotin, on vieläkin kesken”, Pia, 47, toteaa kaksitoista vuotta Kallen kuoleman jälkeen.

”Olen välillä miettinyt, pitäisikö hankkia isompi asunto, mutta yksinhuoltajuudessa on taloudelliset haasteensa”, Pia sanoo ja viittaa olohuoneeseen sijoitettuun sänkyynsä.

”En halua jäädä jossittelemaan sitä, miten asiat voisivat olla. Nämä ovat ne elämän pelimerkit, jotka meille on annettu.”

Aino, 14, on ollut yökylässä kaverin luona ja lepäilee yläkerrassa televisiota katsellen. Antti, 12, palaa hyvin sujuneelta urheilureissulta, istahtaa keittiönpöydän ääreen ja tivaa neljättä suklaakeksiä.

”Meillä puhutaan avoimesti kaikesta. Elämme ja olemme yhdessä kaikkien mahdollisten tunteiden ja asioiden äärellä. Nauramme, itkemme ja tappelemme. Meidän perheessämme on siihen lupa. Elämme täyttä elämää kaikilla mausteilla.”

Töistä palatessaan Pian on joskus vaikea päästä sisälle, sillä ulko-oven edessä on sekalainen kasa kenkiä, takkeja ja reppuja.

”Joskus se raivostutti, mutta sitten mietin, voisinko suhtautua asiaan jotenkin toisin. On hyvä, että lapsilla on kavereita ja meillä sellainen koti, jonne he haluavat tulla.”

Menetys toi rohkeutta

Pia on seurakunnan vastaava lastenohjaaja. Vapaa-aikanaan hän toimii vertaistukena ja pitää kokemuspuheenvuoroja Surevan kohtaaminen -hankkeessa. Jylhän perhe on itse saanut paljon apua Suomen nuoret lesket ry:ltä, ja Pialle on tärkeää auttaa muita suuren menetyksen kokeneita.

Suru ei ole Pialle asia, joka kestää tietyn ajan ja siirretään sitten pois päiväjärjestyksestä. Edelleen tulee tilanteita, joissa ikävä muistuttaa itsestään. Nykyään Pia uskaltaa ottaa hetket vastaan.

Pia ei halua, että mikään osa elämästä jää häneltä tai lapsilta elämättä. Siinä elämänasenne on auttanut paljon. Pia on oppinut löytämään ilon aiheita vaikeissakin tilanteissa ja opettanut sitä myös lapsilleen.

”Kallen menettäminen on antanut rohkeutta kohdata monenlaisia asioita ja ihmisiä. Menetyksen rinnalla kulkee kaikki hyvä. Elämä otetaan vastaan joka hetki juuri sellaisena kuin se on. Se tekee elämästä arvokkaan ja onnellisen. Vaikeatkin asiat eletään. Se on rehellisyyttä”, Pia pohtii.

Ensimmäisestä kuudesta kuukaudesta Kallen kuoleman jälkeen Pia ei muista juuri mitään. Hän oli suunnitellut pysyvänsä kotiäitinä siihen asti, kun Antti täyttäisi kolme vuotta, mutta koska Pia vastasi yksin asuntolainasta ja muista menoista, hänen oli mentävä töihin.

Aamut Pia ja lapset tankkasivat rakkautta, jotta he jaksoivat olla koko päivän erossa. Pia kertoi lapsille, että se on vähän samanlainen toimenpide kuin auton tankkaaminen: siten auto kulkee taas eteenpäin. Iltaisin toivotettiin hyvää yötä myös taivaaseen.

Miten tästä eteenpäin?

Muut alkoivat nopeasti suunnitella, miten Pian elämän kuuluisi mennä: Hän oli vielä nuori ja löytäisi uuden puolison. Ei kannattaisi hirveästi surra ja murehtia, kun lapset ovat niin pieniä ja huolestuvat helposti.

Haudalla olisi turha käydä liian usein. Olisi parempi laittaa asia pakettiin ja pois ajatuksista mahdollisimman nopeasti, se auttaisi pääsemään jaloilleen.

Pia alkoi itsekin uskoa, että ehkä se sitten oli niin. Hän halusi omistaa jokaisen minuutin töiden jälkeen lapsille ja olla läsnä. Kun lapset menivät nukkumaan, Pian toinen työpäivä alkoi: hän teki kotityöt iltaisin ja öisin.

Aino alkoi oireilla isän kuolemaa uniongelmilla, Antti sairastui korvatulehduksiin. Pian nukkui koko ajan vähemmän ja vähemmän. Tärkeintä hänelle oli, etteivät lapset huolestu äidistään.

Nurkat, joissa ei ollut lasten leluja tai pyykkiä, täyttyivät tyhjyydestä.

Mieleen nousivat kuvat: Kalle nostamassa Ainoa käsivarsilleen ja konttaamassa taaperon kanssa pitkin kotia, Kalle remontoimassa, Kalle hymyilemässä, Kalle kylvettämässä Anttia ja järjestämässä äitienpäiväyllätystä. Mutta Kallea ei enää ollut.

Jylhän perheessä ei tarvitse piilotella suruja tai iloja. Antti, Pia ja Aino ovat tottuneet keskustelemaan tunteistaan avoimesti ja rehellisesti.

Romahdus

Eräänä päivänä Pia makasi kylpyhuoneen lattialla ja antoi laattojen lämmittää väsynyttä kehoaan. Hän ei jaksaisi ripustaa enää yhtäkään vauvan potkupukua tai pyjamaa. Pieni Aino läpsytteli Piaa kasvoihin ja sanoi kirkkaalla äänellä:

”Äiti, älä ole enää väsynyt.”

Pia vakuutti, ettei ole mitään huolta. Äiti nousee kyllä.

Menetys ei katkeroittanut Piaa. Vihaa hän on tuntenut vain siitä, ettei saanut apua ajoissa. Kun arki kahden lapsen, kodin, töiden ja surun kanssa alkoi tuntua liian raskaalta, hän soitti sosiaalitoimeen ja pyysi apua.

Toteava ääni puhelimessa kertoi, etteivät leskeksi jääminen, yksihuoltajuus tai väsymys ole riittäviä perusteita avun saamiselle. Eihän hänellä ollut edes mielenterveys- tai päihdeongelmaa.

”Olin itse jo todella huolissani. Jos putoan pelistä pois, mitä sitten tapahtuu? Puhelimessa oltiin sitä mieltä, että jos niin käy, voidaan ajatella väliaikaista huostaanottoa. Sitten kyllä huolehditaan lapsista.”

Pia ei voinut ymmärtää eikä hyväksyä sitä, että ihminen, joka pelkää, että ei jaksa huolehtia lapsistaan, ei saa pyynnöistään huolimatta apua. Pitääkö todella odottaa niin kauan, että käy huonosti ja lapsilta viedään toinenkin vanhempi?

Kahdeksan kuukautta Pia jaksoi nousta kylpyhuoneen lattialta, kuten oli Ainolle luvannut. Sitten hän romahti.

Elämä ei mennytkään niin kuin muut olivat suunnitelleet. Suru ei suostunut hukkumaan kiireen alle ja astumaan sivuun. Se oli raivannut Pian mielestä ja kehosta alueen, eikä antanut tilaa muulle.

Pia makasi kolme kuukautta sängyssä. Hän ajatteli, ettei olisi enää koskaan onnellinen eikä hymyilisi tai nauraisi.

Pian vanhemmat järjestivät elämänsä niin, että he pystyivät ottamaan vastuun lapsista. Leskeksi jääneiden vertaistukiryhmän kautta järjestyi kotiapua.

Suru on muuttanut muotoaan

Aino laskeutuu yläkerrasta ja istuu pöydän ääreen. Välillä teinit haluavat olla omassa rauhassaan, mutta perhe viettää paljon aikaa myös yhdessä. Kun toista vanhempaa ei ole, toinen on korvaamaton.

”Rakastan esimerkiksi joulua. Äiti ei ole yhtään jouluihminen. Isä kuulemma oli. Se vähän harmittaa”, Aino toteaa, mulkaisee äitiään ja hymyilee.

”Niin, jos Kalle olisi täällä, joulukoristeita alettaisiin ripustaa varmaan jo kesällä”, Pia sanoo ja nauraa.

Suru on muuttanut sillä tavalla muotoaan, että se ei aina satu. Kallea voi muistella nauraen, ja usein niin tehdäänkin. Kallella oli hyvä huumorintaju.

Pia kuvailee, että lasten suru on hyvin erilaista kuin hänen omansa. He kaipaavat jotakin, jota eivät muista. Se on hämmentävää.

”Aino joskus huomautti, että Kallesta kertomani asiat ovat minun muistojani, eivät lasten. Sitä minun on täytynyt opetella. Nyt, kun Aino on murrosiässä, asia nousee taas uudella tavalla esiin. Hän rakentaa omaa identiteettiään ja pohtii, kuka hän on ja mistä hän tulee”, Pia sanoo.

”Äiti, miksi meidän isä kuoli? Pienet lapset tarvitsevat isää ja me olemme Antin kanssa vielä pieniä.”

Se on vaikein kysymys, jonka Aino on äidilleen esittänyt. Eikä siihen ole vieläkään muuta vastausta kuin, että joskus niin käy, vaikka lääkärit yrittävät auttaa.

Suru on aaltoliikettä

Pia kaivaa esiin valokuva-albumin, jonka kannessa hymyilee Nalle Puh. Sivuilla on kuvia Ainosta ja Kallesta leikkimässä ja istumassa isänsä haudalla.

”Kerran isänpäivänä lapset saivat kertoa isästään päiväkodissa. Kun tuli Ainon vuoro, hoitajat totesivat, että Ainon isä on kuollut. Sitten siirryttiin seuraavaan lapseen. Aino loukkaantui, hänelläkin oli isä ja hän halusi kertoa isästään. Niinpä Aino kokosi kuvat albumiin, esitteli sen ja totesi, että se siitä.”

Kun Pia ensimmäisen kerran antoi itselleen luvan vajota pohjalle saakka, hän pelkäsi. Hän antoi vallan kaikille ajatuksille, tunteille ja olotiloille, jotka löivät maahan.

Mutta kun elämään alkoivat palata ensimmäistä kertaa värit, ne näyttivät erityisen kirkkailta. Pia pani merkille, että aurinko paistaa. Hän huomasi ilahtuvansa.

”Suru on aaltoliikettä. Uskalsin luottaa siihen, että aina sieltä aallonpohjasta nousee. Sitä teen edelleenkin. Lapset tunnistavat itkuni. He tietävät, millainen itku merkitsee ikävää ja haikeutta. Näin käy esimerkiksi koulun juhlissa, kun lapset esiintyvät, eikä Kalle ole näkemässä. He sanovat, että itke vaan, se on ihan ok”, Pia kertoo.

Pia painottaa, että leskeksi jääneille pitäisi järjestää lakisääteistä kotiapua ajoissa.

”Toivoisin, että tuen merkitys nähtäisiin yhteiskunnassa eri tavalla. Apua on saatavilla, mutta se on oman aloitteen varassa. Lapsiperheen kotipalvelun pitäisi olla automaattista ja kestää riittävän pitkään, että ihmiset pääsevät tragedian jäljiltä jaloilleen.”

Jylhän perhe on jaloillaan, vaikka ikävä ei ole kadonnut. Pia kokee Kallen menettämisen elämän mittaisena kasvuna. Se on osa perhettä ja kulkee mukana, vaikka elämä hyvine puolineen menee eteenpäin.

”Olen tehnyt sovinnon surun kanssa.”

Erityisen onnellinen ja ylpeä Pia on siitä, että on olosuhteista huolimatta onnistunut kasvattamaan lapsistaan luottavaisia nuoria. Tai ehkä juuri olosuhteiden avulla.

”Näen jo nyt, että lapsilla on valtavasti vahvuutta ja luottamusta myös vastoinkäymisissä. Vaikka tulisi pahojakin paikkoja, he tietävät, että asiat järjestyvät aina tavalla tai toisella. He uskaltavat elää.” ●

Haastattelu on juliastu Eevassa 6/2019.

Julkaistu: 31.8.2019