Petteri Summanen mietti Avussa 45/2016 isänpäivän alla, miten lohdullista oli nähdä oman isänsä hyvä loppuelämä. 

Tämä mies on elänyt monta elämää, kokenut monenlaista, kulkenut Suomea lännestä pohjoiseen, itään ja etelään. Elämään mahtuu eroja läheisistä, suruakin, mutta myös paljon iloa, voimaa ja uteliaisuutta, josta kasvoi tämä mies.

Mies on Petteri Summanen, 48-vuotias näyttelijä-ohjaaja, entinen Linnateatterin johtaja ja Zodiak-tuotantoyhtiön kehityspäällikkö.

Hänellä on monta kertomusta omasta isästään, kolmen lapsen isyydestään, näyttämörooleistaan isänä – niitäkin on monta. Parhaillaan valkokankailla pyörii Yösyöttö-elokuva, Avun toimittaja, kirjailija Eve Hietamiehen romaanista tehty filmatisointi. 

Elokuvassa Summanen näyttelee Antti Pasasta, joka jää yksin vastasyntyneen poikavauvansa kanssa, kun vauvan äiti häipyy omille teilleen heti synnytyslaitokselta.

Kokemus ei tavallaan ole Petteri Summaselle täysin vieras. 3-vuotiaana hän jäi kaksin isänsä kanssa.

Elettiin 1970-luvun alkua Säkylässä, Huovinrinteen varuskunnassa, jossa yliluutnantti-isä oli töissä. Perheeseen oli syntynyt esikoiseksi tyttö vuonna 1965, kuopukseksi poika vuonna 1969.

– Nelihenkinen perheemme hajosi, kun vanhempamme erosivat ja päättivät, että sisko lähtee äidin kanssa, minä jään isän luokse. Äiti muutti Helsinkiin vuonna 1972 ja meni uusiin naimisiin. Käsitykseni on, että ratkaisuun lasten asumisesta päädyttiin sovinnolla, riitelemättä.

Pienen pojan muistikuviin ei ole jäänyt jälkeä nelihenkisen perheen arjesta, niin pieni hän eron aikaan oli. Todellisuudeksi muodostui elämä isän kanssa ja matkat äidin luokse Helsinkiin.

– Matkustin yksin linja-autolla äidin luokse jo 4–5-vuotiaana, ja ihan hyvin pärjäsin. Nykyään on ihan mahdoton ajatus, että sen ikäinen lapsi laitettaisiin yksin bussiin, Petteri Summanen sanoi isänpäivän alla lokakuussa 2016.

Hän muistaa pakahduttavan äidin ikävän, koska äiti oli ”pirun kaukana”. Hän kaipasi äidin uuteen perheeseen syntyneitä pikkusiskoja – varsinkin heitä – sillä neljä vuotta vanhempi sisko alkoi jo liukua teini-ikään.

– Monet itkut on ikävästä itketty, vaikka isän luona oli aina oma meininki. Isä oli minulle jumala, joka osasi kaiken. Hän oli sosiaalinen, hauska, karismaattinen ja peloton. Teimme monenlaista yhdessä, sellaista, joita pikkupojat eivät yleensä pääse kokemaan. Sukujoulut isän vanhempien luona Taipalsaarella olivat aivan oma juttunsa ja joka toinen joulu äidin luona.

Isä piti aina lupauksensa pojalleen, osti optimistijollan ja hyvän polkupyörän. Myös lupauksensa opettaa tämän ajamaan autoa. Petteri oli seitsemänvuotias, kun hän opetteli isän avustamana kuljettamaan Tippa-Rellua. Pienen pojan jalat ulottuivat tuskin polkimille ja silmät etuikkunan tasolle, mutta niin vain mentiin syrjätietä pitkin.

– En koskaan tuntenut oloani hylätyksi tai arvottomaksi, mutta huonoja koenumeroita saadessani isä pisti minut koville. 

Isän kasvatus teki pojasta vahvan. Hän sanoo olleensa kultapoika.

Vuonna 1977 isä ja Petteri olivat muuttaneet Rovaniemelle, jonne kapteenikurssin käynyt isä komennettiin Säkylän Huovinrinteestä. Siellä poika pääsi upseeriporukan mukana metsästysretkille Lokalle ja Rovajärvelle, eikä aina ollut niin hauskaa.

– Pikkuisena ja kevyenä herättelin hankikannon päällä hankeen munia myöten sammuneita miehiä. Fyysistä tai henkistä väkivaltaa en kokenut, en tunnekiristämistä, mutta hetkittäin isän humalatila oli pelottavaa.

Tässä vaiheessa kertomukseen tulee alkoholi. Isän toinenkin avioliitto päättyi eroon, samoin äidin. 

Ero jotenkin mursi isän, hän alkoholisoitui ja eläköityi nopeasti. Isä kuoli 66-vuotiaana vuonna 2010. Hän ehti kuitenkin nähdä poikansa menestyksen näyttelijänä ja iloitsi siitä.

– Isä sai ennen kuolemaansa otteen elämästä, löysi elämänkumppanin ja teki töitä rakennustyömiehenä, jopa luottamusmiehenä. Se oli hyvä ryhdikäs vaihe, jonka aikana hän auttoi minua rakentamaan mökkimme. Hän pyysi käsillään anteeksi.

Paljon ennen sitä Petteri Summanen teki harvinaisen kypsän ratkaisun. 

– Olin 16-vuotias, kun näin, ettei meillä enää isän kanssa synny ehjää arkea. Isän vanhemmat, mummu ja pappa asuivat Taipalsaarella, jossa ensin vietin aikaa. Sitten muutin setäni luokse, vähän kuin ottopojaksi ja kerroin, ettei kotona nyt näytä hyvältä.

Petteri Summanen kävi lukion Lauritsalassa. Teatteri veti häntä yhä enemmän puoleensa: hän roikkui jo 13-vuotiaana mukana Rovaniemen Ylioppilasteatterissa. Lappeenrannan nuorisoteatterissa hän alkoi huomiosta nauttivana aavistella näyttelemistä ammatikseen. Kun hän pääsi mukaan West Side Story -musikaaliin, hän tiesi, mitä halusi.

– Jo lukion toisella minulle oli selvää, että pärjäisin näyttelijän ammatissa. Nykyään taidan olla työstressistä nauttiva tyyppi, kestän epävarmuuksia ja pelon akselia.

Kaikesta yksityiselämässään kokemastaan hänelle kasvoi kaipuu sitoutua omaan perheeseen. 

1980-luvun lopussa nuoret kävivät tanssimassa lappeenrantalaisessa diskossa. Myös Petteri Summanen. Siellä hän tapasi  naisen, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa ja kolmen lapsensa äiti.

– Olin jo muuttanut Lappeenrantaan asumaan itsekseni ja harrastin teatteria. Diskossa ihastuin vuonna 1988 Katiin, juttelimme ja joimme limpparia. Tuleva appeni kutsui minua tanssivävyksi.

Rakkaus potkaisi lujaa. 

– Olin nähnyt tarpeeksi persilleen menneitä ihmissuhteita. Kati oli varmaan ihmeissään, miten hauska jätkä voi olla niin vakavissaan.

Petteri Summanen pääsi toisella yrittämällä vuonna 1990 Teatterikorkeakouluun, ja Katin tie eteni Lahden, Helsingin ja Tampereen kautta animaatioelokuvien ohjaajaksi. Nykyään hän tekee lasten kasvettua sijaisuuksia eri kouluissa.

– Minä antauduin täysillä opiskeluun Teatterikorkeassa. Olin supermotivoitunut ja innoissani kaikesta. Näyttelijäksi opiskelu polarisoi kieltämättä itsetarkkailuun ja itsekkyyteen. Olin kaikkea muuta kuin rento kaveri opiskelujen alussa.

Nuoripari ajautui hetkeksi eroonkin. Kun Kati opiskeli Tampereella ja Petteri Summanen tuli näyttelemään Tampereen Työväen Teatteriin, he palasivat yhteen, eivätkä ole sen koommin eläneet erillään.

Lapset Verneri, Raisa ja Riikka ovat nyt 19, 13 ja 10.

– Isänä en esitä täydellistä, vaan saan näyttää heikkouksianikin. Työssäni saan näytellä riittävästi. 

Summasilla ei kasata tunteita painekattilaan, vaan puhutaan avoimesti.

– Perheessämme on mutkattomat suhteet, samanlainen huumorintaju ja vapaa keskusteluvirta. On helpottavaa, että olen voinut kertoa lapsilleni omasta isästäni ja lapsuudenkokemuksistani. Saan olla heikko, enkä esitä hallitsevani kaikkea. Työssäni joudun riittävästi tilanteisiin, jolloin pitää osoittaa rohkeutensa kamikaze-asenteella. Sellaisia ovat olleet vaikkapa Studio Julmahuvi ja kaksi tuotantokautta Putouksen ohjaajana.

Perhe on kasvanut siihen, että Petteri Summanen on tivoliväkeä.

Petteri Summanen on kolmen lapsen isä, joka on myös näytellyt monia isärooleja. Uusin on Antti Pasanen Yösyöttö-elokuvassa.

Nykyisessä elämässään aviopuolisona ja isänä Petteri Summanen ei tule kotiin palvottavaksi.

– En palvottavaksi tai keitaalle viihtymään. Keittiö on minulle luonnollinen ympäristö, siihen opin jo kahden miehen, isän ja pojan arjessa. En kokkaa gourmet-erikoisuuksia, mutta kyllä minä isommankin porukan ruokin.

Petteri Summasesta kasvoi naisten palvoja, vaikka äiti ei ollut koko ajan läsnä lapsuudessa – ehkä juuri siksi.

– Varuskunta ei ollut mikään ankea kasvupaikka tai liian maskuliininen ympäristö. Naiset siellä kohtelivat minua lempeästi, aivan kuten opettajatkin. Sain luultavasti erikoiskohtelua, ja minua hemmoteltiin. Olin huomionhakija.

Yhden pojan ja kahden tytön isänä hän on huomannut, miten tytöt vedättävät isää.

– Likathan vievät ja pompottavat minua ihan miten haluavat. Äidin osa perheessä on lahjomaton. Jos on ongelmia tai joku pipi, äiti on silloin lähellä. Minusta ei saa tekemälläkään hyvää äitiä!

Monissa elokuvarooleissaan hänellä on ollut vahvoja naisia ohjaajina ja vastanäyttelijöinä.

– Ehkä minussa on joku isämagneetti, sillä olen ohjannut ja dramatisoinut tekstejä isyydestä ja näytellyt monia isärooleja, joissa en edusta uhkaa. Ehkä se kuvaa temperamenttiani.

– Kyllä tätä isäteemaa on työssäni käsitelty nyt aika perusteellisesti, Summanen naurahti.

Hän sanoi saaneensa yksityiselämässään ja työssään enemmän kuin olisi ikinä toivonut.

– Toisinkin olisi voinut käydä.

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Kirsi Tuura