Eeva

Petri Tamminen ja Antti Rönkä: Isän pelot olivat periytyä pojalle

Petri Tamminen ja Antti Rönkä: Isän pelot olivat periytyä pojalle
Petri Tammisella ja Antti Röngällä, isällä ja pojalla, on jo ammattinsa vuoksi paljon yhteistä. Molemmilla kirjailijoilla on kuitenkin omat häpeänsä ja pelkonsa. Antin pitkään piilossa pitämä koulukiusaaminen heijastuu suhteeseen edelleen.

Kun Antti Rönkä, 23, oli seitsemän kuukautta vanha, hänen äitinsä, tiedottaja Anu-Liisa Rönkä palasi äitiyslomaltaan töihin. Isä, kirjailija Petri Tamminen hoiti poikaa kaksivuotiaaksi asti kotona.

”Olin hyvin tunnollinen. Meillä oli aina sama ohjelma. Vein Antin aamupäivisin leikkipuistoon, sitten lämmitin ruuan ja panin pojan päiväunille.”

Siitä alkoi isän oma aika, jolloin hän saattoi kirjoittaa hetken. Kun poika heräsi, Petri lopetti kirjoittamisen ja alkoi taas hoitaa lastaan velvollisuudentuntoisesti.

”En nähnyt sitä hienona mahdollisuutena saada olla lapsen kanssa hänen tärkeinä kehitysvuosinaan. Manailin vain mielessäni, että pitäisi kirjoittaa”, Petri Tamminen, 53, muistelee.

Petri hoiti poikaansa äärimmäisen tarkasti. Lapsen kylpyveden piti olla täsmälleen 38-asteista. Isä mittasi sen, ja jos vesi oli asteenkin liian viileää, hän lisäsi kylpyyn desimitalla kuumaa vettä.

”Lapsihan olisi ollut hengenvaarassa, jos vesi ei olisi ollut juuri oikean lämpöistä!”

Vieressä istuva Antti, 23, hymähtää hieman isänsä jutuille.

Mielenkiintoinen pari

Petri ja Antti ovat mielenkiintoinen pari. Ikäeroa on tasan kolmekymmentä vuotta. Pojalla on äitinsä sukunimi.

”Antti sai etunimensä minulle tärkeiden kirjailijoiden Antti Tuurin ja Antti Hyryn mukaan. Antti Tamminen kuulosti laimealta, Antti Rönkä on parempi”, sanoo isä.

”Tosin saan vähän väliä vastata kysymykseen, onko uutisankkuri ja kirjailija Matti Rönkä minun isäni”, toteaa Antti.

Poika on huomattavasti harvasanaisempi kuin isänsä. Perheeseen kuuluu vielä pikkusisko Silja, joka käy lukiota.

Perheenjäsenistä puolet on nyt kirjailijoita. Petriltä on julkaistu neljätoista omaa kirjaa ja Antilta yksi.

Petriä pidetään lakonisen huumorin mestarina. Antin esikoisromaania Jalat ilmassa on luonnehdittu riipaisevaksi ja koskettavaksi. Kirja pohjautuu Antin omiin kokemuksiin koulukiusaamisesta vääksyläisellä ala-asteella.

Ongelmallinen isäsuhde

Miehille on yhteistä myös hieman ongelmallinen isäsuhde. Petri Tammisen isä kuoli vuonna 2017. Viimeisimmässä teoksessaan Musta vyö Petri kuvaa, miten hän on aina tuntenut huonommuutta isän rinnalla. Isän kuoltua poika suree ja masentuu, alkaa pelätä omaa kuolemaansa. Hän velloo myös itsesyytöksissä suhtautumisestaan isään.

Antti puolestaan kertoo kirjassaan, ettei osannut hakea vanhemmilta apua vuosia kestäneen koulukiusaamisen aikana. Hän pelkäsi ja häpesi niin kovasti.

”Kiusaaminen selvisi minulle ensimmäisen kerran vasta, kun Antti oli lukiossa. Hän sanoi, ettei halunnut kertoa asiaa meille aiemmin, ’ettette tekin alkaisi pitää minua luuserina’.”

Lause jäi vahvasti isän mieleen. Hän murehti sitä tarpeetonta yksinäisyyttä, joka lapselle tuosta ajatuksesta oli syntynyt.

”Ilmeisesti minun huomioni meni vielä tuolloinkin juuri sen asian murehtimiseen enemmän kuin varsinaiseen kiusaamiseen. Luulin, että kiusaaminen olisi ollut jo menneisyyttä, mutta kuitenkin sen jäljet vaikuttivat vielä monin tavoin”, Petri huokaisee.

Iän karttuminen on parantanut Antti Röngän ja Petri Tammisen suhdetta. Enää poika ei koe olevansa isänsä armoilla.

Yhteinen kirja

Isältä ja pojalta on ilmestynyt dokumentaarinen kirjeromaani Silloin tällöin onnellinen. Siinä he keskustelevat kirjoista ja kirjoittamisesta mutta paneutuvat myös keskinäiseen suhteeseensa.

”Antti oli lähtenyt opiskelemaan Jyväskylään kirjallisuutta ja kasvatustieteitä. Minulle selvisi nopeasti, ettei hän viihtynyt siellä. Pelkäsin pojan lopettavan opiskelun ja aloin kirjoittaa hänelle kirjeitä”, Petri sanoo.

”Itse asiassa olin ollut tuossa vaiheessa jo vuoden opiskelemassa”, tarkentaa Antti.

Petri kertoo, että hän halusi kannustaa poikaansa. Antti ei mielellään vastannut puhelimeen, joten isä löysi toisenlaisen tavan olla yhteydessä. Antti vastasi kirjeeseen, ja niin kirjeenvaihto alkoi.

”Ammattikirjailijana aloin jo muutaman kirjeen jälkeen pohtia, voisiko tekstit julkaista. Näytin niitä kustannustoimittajalle hieman epävarmana. Ajattelin, että minun kirjoitukseni saatetaan ehkä julkaista, koska minulla on uraa ja nimeä, mutta miten käy pojan kirjeille?”

Nyt kun teos on valmis, nimenomaan Antin kirjeet ovat Petrin mielestä kirjan paras osuus.

”Niissä on ilmaa ja happea, minun kirjeeni ovat puurtamista. Kirjeenvaihdon aikana tapahtui sukupolvenvaihdos. Poika jatkaa näillä kivisillä pelloilla.”

Petri Tamminen halusi kirjeiden kautta saada poikaansa yhteyden, joka oli päässyt katkeamaan.

”Koin, etten ollut isänä onnistunut, joten yritin lisää.”

Heikkous on myrkkyä

Melkein heti, kun kirja oli päätetty kustantaa, Petri unohti kirjeitä kirjoittaessaan, että niistä tulisi julkisia.

”En osaa ylipäätään esittää mitään roolia. Olen mikä olen. Se on keskeistä myös isä-poikasuhteessamme. Antin mielestä se, että olen avoimesti heikko, on hänelle kuin myrkkyä. Hän luuli, että minussa on jokin vika”, Petri sanoo ja jatkaa:

”Minulla oli armeijassakin nalle tyynyn alla. Joku saattaa tietysti pitää sitä liikuttavana.”

Petri puhuu ja Antti nyökyttelee. Roolijako näyttää päältäpäin selkeältä: isä on auktoriteetti, jota poika kuuntelee.

”Olen aina aistinut, että isän mielestä maailma on vaarallinen paikka. Se tarttui minuun. Vasta nykyään olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse suhtautua samalla tavoin. Olisin kaivannut isän puolelta rohkaisua”, Antti sanoo.

Petri pohtii, että hänen isänsä piti kuolla, että hän näkisi tämän ihmisyyden.

”Koin isäni vain suhteessa minuun: että hän joko tuomitsee tai hyväksyy minut. Sitä en huomannut, että hänellä oli ihan oma elämänsä ja minulla omani.”

Kun Petri sai itse lapsen, hän ei pystynyt heti ottamaan isän roolia.

”Vaimoni sanoo, että hän on feministi, eikä hänellä silti ollut mitään vaikeuksia ottaa perinteistä äidin roolia. Se kuulemma auttoi häntä esimerkiksi siinä, ettei tarvitse hermostua turhista.”

Vaimosta ja perheen äidistä, Anu-Liisasta, puhuttaessa miesten äänet lämpenevät. Molemmilla tuntuu olevan häneen mutkaton ja rakastava suhde.

Antti Rönkä sanoo, että esikoiskirjan kirjoittamisen jälkeen hänen ja isän suhteeseen on tullut avoimuutta. Hänen ei tarvitse teeskennellä isänsä seurassa.

Tietynlainen oppi-isäasetelma on kuitenkin edelleen olemassa. Se tuntuu toisaalta aika luonnolliselta aloittelevan kirjailijan ja konkarin välillä.

”Mielestäni pystymme puhumaan tasa-arvoisesti kirjoittamisesta. Meitä yhdistää se, että aina pitää aloittaa tyhjästä, olipa kirjoittanut miten kauan vain. Voimme välillä myös nauraa toisillemme. Minulle ei tule tunnetta, että nyt tuo poika nauraa minulle”, aprikoi Petri.

Pää osui betoniin

Antti Röngän Jalat ilmassa -kirjan mieleenjäävimpiä kohtia on kuvaus eräästä päivästä kaksitoistavuotiaana.

Takaraivo iskeytyi betoniseinään. Jomottava kipu kiiri pitkin kalloa, ja luhistuin polvilleni.

Kun poika astelee kipein jäsenin kotipihaan, hän päättää, että nyt hän kertoo. Hän on kestänyt väkivaltaa jo viisi vuotta. Hän ei jaksaisi enää kauan. Mutta kertomatta jää, taas kerran.

Kotona isä kysyy, miten pojalla menee, johon poika vastaa, että ihan hyvin. Poika istahtaa puhumattomana pöytään syömään mandariinia. Kohtaus päättyy siihen, että poika heittää mandariinin lattiaan. Isä retuuttaa hänet omaan huoneeseen ja poika purskahtaa lohduttomaan itkuun.

Petri ja Antti käsittelevät tapahtumaa kirjeissään. Petri ihmettelee, miksi ei mennyt itse jäähylle tai vaikka hetkeksi pihalle istumaan, jotta kiukku olisi laantunut. Neuvo viedä lapsi jäähylle oli peräisin jostakin viisaasta isäkirjasta, eikä se toiminut lainkaan.

”Käsitin tilanteen vain niin, että Antti käyttäytyi minua kohtaan huonosti”, Petri sanoo.

Petri ihmettelee edelleen, miten oli mahdollista, ettei kiusaaminen paljastunut. Hän oli kysynnyt asiasta satoja kertoja.

”Minulla oli tunne, että jokin oli vialla.Osittain se oli vaisto, osittain sitä, että minun pitää varmuuden vuoksi merkata vaara ja kysyä se kysymys.”

Toisaalta Petriä on lohduttanut se, että ihmiset ovat Antin kirjan luettuaan tulleet ihmettelemään hänen kanssaan sitä, miten taitavasti lapset pystyvät peittelemään kiusaamista.

Jalat ilmassa -kirjan päähenkilö lähtee opiskelemaan. Kiusaamisen jäljet ovat pitkät, ja ne heijastuvat kaikkiin arjen tapahtumiin.

”Olemme lähentyneet kirjoittamisen kautta. Kouluaikoina meillä ei ollut yhteistä maaperää. Minun oli vaikea olla itseni kanssa, ja isää pelottivat kaikki asiat.”

”Olen aina aistinut, että isän mielestä maailma on vaarallinen paikka. Se tarttui minuun. Olisin kaivannut isän puolelta rohkaisua.”

Herkästi syyllistyvä

Ehkä sekin, että Antti on jo kahdenkymmenenkolmen, on parantanut suhdetta. Hän ei enää koe olevansa isän armoilla.

”Olen aina ollut auktoriteettikammoinen ja herkästi syyllistyvä. Jos joku vähänkin korottaa ääntään tai puhuu vihaisesti, menen aivan kipsiin. Muistan lapsena, että jos isä suuttui minulle, se oli todella pelottavaa”, Antti sanoo.

”Minä taas olen kokenut aina isänä riittämättömyyttä. Olisin kai halunnut olla sellainen isä kuin amerikkalaisissa elokuvissa, joka antaa pojalle viisaita neuvoja, jotka tämä muistaa loppuelämänsä.”

Petri Tamminen huokaa ja neuvoo poikaansa:

”Jos sinusta tulee joskus isä, anna lapsen olla itsekseen niin paljon kuin hän haluaa. Miksi oletin, että minun neuvoni ovat hyviä? Jos lapsen teki mieli kiukutella, yritin sammuttaa kiukunpuuskan. Miksi? Olisin vaan antanut kiukutella, ei se mitään olisi haitannut.”

Petrin mukaan isät ajattelevat helposti, että pojat edustavat heitä, ja siksi poikien pitää olla tietynlaisia.

”Miksi ei vain anna lapsen olla ja nauti siitä ilosta, että saa nähdä, mitä hänestä tulee?”

Kahdella kirjailijalla ei ole läheskään samanlainen maku kirjojen suhteen. Antti on vinkannut isälleen monta kertaa jostakin pitämästään kirjasta, kuten japanilaisen Haruki Murakamin teoksista.

Petri ei ole innostunut niistä lainkaan. Mieltymysten erilaisuus saattaa johtua ikäerosta.

”Kirjan lukeminen kulkee niin monella eri tasolla ihmisen mielessä. Se koskee niin kieltä, havaintoja kuin itse tarinaakin. Mieltymys on siitä kiinni, pääseekö lukija samaan maailmaan.”

Petri sanoo, että jos on kirjoittanut kaksikymmentäviisi vuotta, lauseita kohtaan kehittyy tietty estetiikan vaatimus.

”Jos kirjoitat, että kirjoituskone rätisee kuin konetuliase, mielestäni siinä on liikaa. Pelkkä ’kirjoituskone rätisee’ riittäisi. Sinä haluat, että tekstissä on rosoa, minun mielestäni taas kaiken pitää olla fiilattu moneen kertaan”, hän toteaa pojalleen.

Häpeä isästä

Antti kertoo episodista, jolloin häpesi isäänsä. Isä ja poika menivät Helsingin kirjamessujen jälkeen ravintolaan.

Kirjeromaanissa Antti kuvaa, kuinka he istuutuivat suoraan pöytään, kun tarjoilija ilmestyi sanomaan, että paikassa oli pöytiinohjaus.

Anttia harmitti katsoa, kun isä hänen mielestään nöyristeli tarjoilijan edessä ja uikutti kuin koiranpentu, heikkona ja alistettuna.

Tajusin taas kerran, että olen kulkenut koko lapsuuteni sinun kanssasi, ja sinun tapasi toimia on iskostanut minuun pelon. Kaikki sinussa viestii, että maailma on vaarallinen, ihmisiin ei voi luottaa, eikä meillä ole samanlaisia oikeuksia kuin muilla. Sinun takiasi minäkin pelkään, sinun takiasi en uskaltanut puolustautua koulussa, sinun takiasi minä en uskalla vaatia oikeuksia.

Tiukkoja sanoja, vaikka Antti peruukin niitä myöhemmin toteamalla, että jokaisen on kannettava itsensä. Ja jokaisella on lupa olla heikko, jopa isällä.

”Tunnen aina olevani kuin seurojentalon näyttämöllä esiintymässä. Koko kylä katsoo ja saatan kompastua. Koen, että yleisö on julma”, sanoo Petri.

Petri arvelee Antin olevan siinä suhteessa rohkeampi. Tämä menee kaikkialle estoitta, oli jopa aamutelevision suorassa lähetyksessä puhumassa kirjastaan. Kaiken lisäksi se ei ollut pojasta yhtään stressaavaa, vaan ihan mukavaa.

”Se on sukupolviero. Minulle on olemassa vain yksi julkisuus. Antille näyttämöitä on monta jo pelkästään sosiaalisessa mediassa. Näin ollen julkisuuden painoarvo tietysti vähenee.”

Uusi romaani

Petri Tammisella on ollut vaikeuksia kirjailijaroolissaan esimerkiksi kirjamessuilla esiintyessään.

”Olen viime vuosina opetellut ajattelemaan, että en ole siellä hyväksyntää hakemassa, vaan sitä antamassa. Jos joku saa kirjaani lukiessaan onnellisuuden tunnetta, niin on minullakin oikeus puhua. Olen niin kauan jo tehnyt tätä kirjailijan työtä.”

Antti Rönkä muistelee, miten hän lapsena pelasi usein isänsä kanssa Sim City -tietokonepeliä. Hänelle se merkitsi yhtä parhaista hetkistä isän kanssa.

Petri ei muista pelaamista lainkaan.

”Uskomatonta. Se oli lapselle niin tärkeää, enkä minä muista sitä ollenkaan.”

Antti Röngän teos päättyy niin, että päähenkilö asuu parisuhteessa Jyväskylässä.

Nyt Antti itse on sinkku. Opiskelupaikaksi on vaihtunut Tampere, missä hän viihtyy paremmin kuin Jyväskylässä. Hän opiskelee edelleen kirjallisuutta.

Uusi romaani on tulossa. Aiheesta kysyttäessä nuori mies virnistää iloisesti.

”Kirjasta tulee tietysti se suuri suomalainen aikalaisromaani.”

Petri Tamminen katselee mietteissään poikaansa. Tällä on yllään Petrin edesmenneen isän, Antin papan, vanha villatakki. Petri ei välittänyt ottaa sitä käyttöönsä, mutta poika viihtyy siinä hyvin.

Petri muistaa, kuinka hän sai kerran selkäsaunan koulukavereiltaan.

”Jalat veivät isäni työpaikalle Yleisradioon. Siellä isä pelasi muiden äänittäjien kanssa sakkia. En kertonut mitään. Istuin vain ja katselin. Se oli turvallinen hetki.”

Petri ei kertonut tapahtuneesta kotona koskaan myöhemminkään.

”Pelkäsin usein kouluun menoa. Tein koulumatkalla kaikki maagiset manööverit, jotta päivä menisi hyvin. En uskaltanut astua jalkakäytävän laattojen viivojen päälle. Vanhempani eivät tajunneet peloistani mitään”, Petri Tamminen sanoo.

Isä ja poika katsovat toisiaan. Niin erilaiset ja kuitenkin niin samanlaiset. ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa

Julkaistu: 6.9.2020
Kommentoi »