Apu

Petri Lehtinen Risteilyisäntä. 45 vuotta, Kauniainen.



Petri Lehtinen Risteilyisäntä. 45 vuotta, Kauniainen.

”Ei tarvitse nolostua pienistä asioista, joille ei voi mitään.”
Teksti Apu-toimitus

Koomikot eivät ole hauskoja siviilissä. Työni on pinnallista ja julkista, minä en.

Työ antaa elämään sisällön. En osaa pitää pitkiä lomia, sillä ne turhauttavat.

Olen tehnyt töitä 12-vuotiaasta. Aloitin 22 vuotta sitten Viking Linella kokousavustajana ja keskellä lamaa sain vakituisen risteilyisännän paikan. Vastuualueena on kaikki, mikä näkyy ja kuuluu. Kun laiva lähtee satamasta kello 17.30, takana on jo seitsemän tunnin työpäivä ja edessä toinen työpäivä, se osa työstä, jonka ihmiset näkevät.

Laiva-Petri on rooli omalla tavallaan. Siviiliminä on hiljaisempi. Viihdyn kotona.

Risteily on parhaimmillaan silloin, kun laiva on täynnä ja asiakkailla hauskaa.

Asiakaspalvelussa ei voi olla sinapit rinnuksilla, parta ajamatta ja hiukset ilman geeliä.

Inhoan haahuilua, myöhästyviä ihmisiä, flegmaattisuutta, toisten piikittelyä ja valehtelua.

Epärehellisyyden annan anteeksi, mutta en unohda. Valehtelua en hyväksy. Kaksinaamaisuus ärsyttää.

Jos et ole varma, älä myönnä!

Kun 99 bingopalloa pyörähteli kerran Apukerhon Tallinnan-risteilyllä pitkin yökerhon tanssilattiaa, Heikki Hietamies totesi, ettei tuosta tarvitse hermostua, sellaista joskus sattuu ja tapahtuu. Se opetti jo urani alkumetreillä, ettei tarvitse hävetä eikä nolostua pienistä asioista, jotka tapahtuvat yllättäen ja joille ei voi mitään.

Minulla on pienimuotoinen ikäkriisi. Tammikuussa tein täysremontin aina vaatekaapin hantaakien uudistamisesta omaan minääni.

Ajattelen elämästä positiivisesti. Asiat tapahtuvat ja etenevät siten kuin itse haluan ja uskon – näin on todistettavasti myös tapahtunut. Sen ansiosta tuli uusi elämänkatsomus: on hyväksyttävä omat virheensä ja opittava elämään niiden kanssa.

Olen tarkka ja pedantti, mutta otan helposti itseeni.

Joskus ajattelen leikillisesti, että haluaisin olla välinpitämätön, koska se on muotia.

Olen tavallisesta työläisperheestä. Suomenruotsalainen äitini oli sivistynyt, ystävällinen ja kaikille kohtelias, isä tyranni. Ankara lapsuus näkyy herkkyytenä – pelästyn, jos minulle huudetaan.

Isä yritti opettaa minua alistumaan ja nöyristelemään, mutta en ikinä oppinut. Äiti opetti empatian: ”Niin kaiku vastaa kuin sille huutaa.”

Rakas Pirjo-äitini kuoli noin seitsemän vuotta sitten, pitkän taistelun jälkeen. Se on ollut elämäni suurin menetys. Olin äidin omaishoitaja.

Kun ensimmäisen kerran olin joutunut tilaamaan äidille ambulanssin, opin Jorvin sairaalan elvytyshuoneessa, että elämä on joskus kiinni sekunnista.

teksti Eve Hietamies

kuva kuvapankki/Viking Line Oyj

Julkaistu: 2.11.2012