Karhu on Suomen ja Venäjän kansalliseläin – otso, kontio, mesikämmen. Entisaikaan metsän kuningasta pelättiin ja kunnioitettiin niin, ettei sitä sopinut kutsua sen oikealla nimellä.
Muistan ikäni sen hetken, kun ensimmäisen kerran sain karhun kamerani etsimeen. Olimme kuvaajaystäväni kanssa Kuhmon Viiksimossa paikallisen luontokuvaajan piilokojussa, jota vuokrataan turisteille ja muille luonnosta kiinnostuneille.
Ystäväni oli iltapäivänokosilla, ja minä olin vahtivuorossa, kun näin tumman, harteikkaan hahmon löntystävän metsästä suolle kymmenen metrin päässä kojumme edustalla. Ravistelin kaverini hereille ja kädet jännityksestä täristen ryhdyin kuvaamaan otusta.
Kylmät väreet lipuivat selkäpiissäni, ja tunsin tavatonta innostusta, olimmehan tehneet pitkän matkan tänne Kainuun itäkolkkaan nimenomaan nähdäksemme suurpetoja niiden aidossa elinympäristössä.
Nykyisin karhun kuvaaminen luonnossa on entistä useamman ulottuvilla, koska monet petokuvaajat ovat ryhtyneet yrittäjiksi ja tarjoavat kojujaan maksua vastaan muillekin.
Olin nähnyt lukemattoman määrän toinen toistaan upeampia petokuvia, osa samasta kojusta otettuja kuin missä itse juuri olin, mutta se ei laimentanut elämystäni tippaakaan. Luontokokemus on aina ainutkertainen.
Mesikämmen kääntelee tukkipuita, joiden alle on kätketty ruokaa korppien ja heiveröisempien eläinten ulottumattomiin.
Kuhmossa ja muualla Itä-Suomessa toimii lukuisia karhuelämyksiä tarjoavia pienyrityksiä. Kojut sijaitsevat rajavyöhykkeellä, jossa liikkumiseen tarvitaan Rajavartiolaitoksen lupa. Toiminta ei oikein onnistuisikaan ilman liikkumisrajoituksia, koska satunnainen marjastaja tai retkeilijä saattaisi osua piilokojujen lähistölle ja karkottaa arat eläimet tiehensä.
Rajavyöhyke on yleisen järjestyksen ja turvallisuuden vuoksi rajan tuntumaan perustettu, maalla enintään kolmen kilometrin levyinen alue. Kun itärajamme on pituudeltaan yli tuhat kilometriä, koko rajavyöhykkeelle kertyy pinta-alaa suurehkon kansallispuiston verran.
Rajavyöhyke on siis melkoinen ”luonnonsuojelualue”, karhun, suden, ahman ja muiden arkojen villieläinten valtakunta. Maailmalla tunnetuin tällainen vahingossa syntynyt luonnonsuojelualue sijaitsee Etelä- ja Pohjois-Korean välisellä demilitarisoidulla rajavyöhykkeellä.
Jos EU:n ja Venäjän välillä ei olisi poliittisista syistä niin tarkasti vartioitua rajaa ja liikkumisrajoituksia, Suomenkin rajavyöhyke saattaisi olla vähemmän villi ja luonnontilainen kuin se on nyt.
Rajavyöhykkeen kyltti kertoo: tästä eteenpäin ei ole asiaa ilman lupaa.
Kainuussa erämaan hengen voi tuntea sillä hetkellä, kun saapuu maakuntaan. Kotikonnuillani Uudellamaalla on kyllä kauniita luonnonmaisemia, mutta väenpaljouden vuoksi monessa hienossa luontokohteessa maasto on kulunut ja ihmisen vaikutus näkyy muutenkin.
Kainuussa ihmisiä on vähän, ja luonto on säilynyt kirkkaana, tuoreena ja koskemattoman oloisena. Hirvivaarasta varoittavien kylttien lisäksi liikennemerkit kertovat metsäpeurojen läsnäolosta, jopa aivan Kuhmon kaupungin keskustan tuntumassa.
Toisen maailmansodan aikaiset taisteluhaudat, panssariesteet ja muut jäänteet tuovat alueeseen oman säväyksensä. Vielä vanhemmasta historiasta kertovat tervahaudat ja maastossa olevat kiskot, joilla tervaveneitä kuljetettiin aikanaan järvien kannasten yli.
Kuhmo on Suomessa niitä harvoja paikkoja, missä voi nähdä luonnonvaraisen metsäpeuran, poron eteläisemmän sukulaisen. Itsekin kohtasin kaksi metsäpeuraa Lentua-järven rantamilla matkallani itärajalle Viiksimon karhukojuille. Peurat ylittivät tien automme edestä. Pysähdyimme, ja hiljaa hiipien pääsin kuvaamaan metsän aukiolle pysähtyneitä sarvipäitä.
Tänä yönä kävi hyvä tuuri, kun harvinainen ja uhanalainen ahma käväisi kojujen edustalla.
Se oli mahtava alku eräseikkailulle. Seuraava askel oli kömpiminen kahden hengen piilokojuun rajavyöhykkeellä. Kojua vuokraava luontokuvaaja Kari Kemppainen, jonka karhuelokuvia on nähty muun muassa television Avara luonto -dokumenttisarjassa, kylvi suolle kalanperkeitä eläinten houkuttelemiseksi ja saattoi vieraat kojulle.
Kello neljän aikaan iltapäivällä hiljaisuus laskeutui erämaan ylle, ja alkoi kihelmöivä odotus. Ensin paikalla mekasti kymmenittäin lokkeja ja korppeja sekä yksi uljas merikotka. Neljän tunnin jälkeen kojun eteen tuli ensimmäinen karhu, joka nosti vahvalla käpälällään tukkipuun pois tieltä ja alkoi syödä sen alle kätkettyä eläimen ruhoa.
Myöhemmin kirkkaan kesäyön aikana haaskalla kävi muutama muukin karhu, ja lähellä keskiyötä kamerani etsimeen osui luontokuvaajan unelmalaji: ahma.
Ahma on erittäin uhanalainen, niitä arvioidaan elävän Suomessa korkeintaan 250 yksilöä. Karhujakin sentään on Suomessa arviolta 1 500. Venäjällä niitä on lähes kymmenkertainen määrä, yli satatuhatta.
Se tietysti vähän ihmetyttää, että Karpaattien vuoristossa karhuja mahtuu lyllertämään yli 4 000 yksilöä. Esimerkiksi Romaniassa on neljä kertaa enemmän ihmisiä ja tuplasti enemmän karhuja kuin Suomessa, vaikka Romania on pinta-alaltaan Suomea pienempi.
Merikotka ilmestyi haaskalle kuin tyhjästä. Piilokojussa kuvaaja saa olla kaiken aikaa valppaana.
Ahmoja eli vielä sata vuotta sitten niinkin etelässä kuin Liettuassa, mutta nykyisin suurpedoilla on monessa Euroopan maassa ahtaat paikat, koska niiden vaatimat rauhalliset erämaat ovat käyneet vähiin. Onneksi niillä on sentään kansallispuistot sekä Venäjän ja EU:n välinen rajavyöhyke.
Vaikka luontokuvaajien vuokraamalla kojulla näkee melko varmasti suurpetoja ja yrittäjät seuraavat tilannetta jatkuvasti, pedot ovat vapaasti kulkevia villieläimiä, jotka tulevat haaskalle milloin tulevat – jos tulevat. Ahmaa ei pääse näkemään läheskään joka kerralla, ja tunsinkin itseni onnekkaaksi, kun olin ensi kertaa suurpetokojussa ollessani saanut tuon harvinaisen näätäeläimen ikuistetuksi.
Toisaalta minulta jäi näkemättä sillä kertaa susi, joka sekin olisi periaatteessa voinut tulla paikalle.
Luontokuvauksessa mikään ei ole pomminvarmaa etukäteen, vaan yllätyksiin täytyy aina varautua. Mutta juuri siinä arvaamattomuudessa piilee luontokuvauksen viehätys. ●
Teksti ja kuvat Juho Rahkonen
