Image

Petikaveri: Sattuman sanelema juttu

Petikaveri: Sattuman sanelema juttu

Kun rakastuu, kaikki pariskuntaa yhdistävät sattumat ovat merkkejäkohtalolta, sanoo kolumnisti Heli Roiha.Olen ihastunut. Nyhväämme sohvallani elämäni miehen kanssa ja kuuntelemmemusiikkia.
Mainos

Hän yrittää saada päähänsä erään Mazzy Star -yhtyeen biisin nimen.
Harmittelen, etten tunne yhtyeen tuotantoa paremmin. iTunes-kirjastossani on
vain yksi heidän kappaleistaan, ja senkin sain ihan äsken.

“No sitten se on varmaan se”, hän sanoo.

Niinhän se onkin.
 
Se ei tietenkään ole sattumaa. Se on merkki siitä, että meidän kuuluu istua
juuri tässä juuri nyt. Kappale voi toki olla Mazzy Starin ainut hittibiisi
ja siten todennäköisin heidän biiseistään, joka löytyy yhtään kenenkään
kotoa, mutta se tieto ei latista uskomustani.

Kohtalon johdatuksilta tuntuvat yhteensattumat ovat osa jokaista tervettä
suhteenalkua.

Minusta jo se, miten sain Mazzy Starin biisin, on selkeä merkki kohtalon
ohjailusta: Olin kuukausi sitten osallistunut netissä laulaja Angela
McCluskeyn järjestämään kilpailuun. Palkintona oli mixtape, johon hän oli
koonnut lempikappaleitaan. Olin unohtanut koko asian. Se ei ollut
ensimmäinen kerta, kun olen unettomana yönä päättänyt osallistua ties mihin
kilpailuun. En ole koskaan voittanut mitään. Ennen kuin nyt.

Levy tipahti eteiseni lattialle vain muutamaa päivää ennen kuin mies istahti
sohvalleni pohtimaan minulle vieraan Mazzy Starin biisin nimeä. Se kappale
on Angelan mixtapella.

Kuinka monta sattumaa on täytynyt tapahtua, jotta näin kävisi? Mazzy Starin

jäsenten on täytynyt tavata ja saada levytyssopimus. Angela McCluskeyn tykästyä heihin ja laittaa yhtyeen biisi omalle koosteelleen. Minun oli päädyttävä tietylle nettisivulle. Jonkun piti keksiä internet. Meidän kaikkien piti syntyä. Vanhempiemme tavata. Evoluution tapahtua.

Loppupeleissä koko maailmankaikkeuden piti aluksi räjähtää, jotta me
voisimme istua sohvallani.

Ihmekös, että minua hieman huimaa.

Matkalla töihin katselen ihmisiä ratikassa. Myös siihen on vaadittu noin
triljoona yhteensattumaa, että me päätyisimme nököttämään tähän vaunuun,
mutta kuka nyt siitä välittää? En minä ainakaan. Minä haluan vain pussailla.
Päätähuimaavat sattumat ovat kiehtovia vain, jos ne liittyvät minuun ja
ihastukseeni.

Minusta on jopa inhottavaa, jos mielestäni ikävällä ihmisellä on vaikka sama
syntymäpäivä kuin minulla, etunimestä puhumattakaan. Sellaiset
yhteensattumat eivät missään nimessä tarkoita, että meillä olisi mitään
muuta yhteistä.

Yhteensattumat ovat liian intiimejä asioita, jotta niitä jakaisi kenen
kanssa tahansa. Niitä ihmetellään kahdestaan rakastettunsa kanssa. Miten
kaikella, mitä on tapahtunut ennen tapaamista, on selkeästi ollut tarkoitus
johtaa tähän.

Edes mitä epätodennäköisimmät yhteensattumat eivät oikeastaan hämmästytä. On
vain luonnollista, että kaikki natsaa. Joka ikinen yhdistävä tekijä lisää
tunnetta, että meidän elämämme sattumukset voisivat yhdistyä myös
tulevaisuudessa. Eroavaisuuksia löytyy, jotta täydentäisimme toisiamme
paremmin.

Mahdollisen kohtalon olemassaolosta kuitenkin puhutaan välillä vähän
naureskellen. Rationaalisia ihmisiähän tässä ollaan.
Eikä edellisten partnereiden kanssa koetuista kohtaloyhteyksistä puhuta
lainkaan. On selvää, että aiemmat suhteet menivät mönkään, jotta tämä olisi
mahdollinen. Niiden yhteensattumat näkyvät eri valossa näin jälkikäteen
katsottuna.

Esimerkiksi erään exäni kanssa olimme kumpikin nähneet Rolling Stonesin
Göteborgissa vuonna 1990. Se tuntui aluksi ihmeelliseltä. Mutta keikkoja oli
kaksi, ja me näimme ne eri päivinä. Olisi pitänyt jo siitä arvata, ettei se
suhde voisi toimia. Se oli selkeä enne, että tulisimme kokemaan kaiken
muunkin eri tahdissa.

Yhteenkuuluvuuden tunteesta pitää myös puhua varoen, jottei uhmaisi
kohtaloa. Vaikka siihen ei myöntäisi uskovansa. Mahdollisuus on olemassa. Me
olemme olemassa. Jo se todistaa elämän ihmeellisyyttä.
Maailmassa ei rationaalisesti ajateltunakaan ole muita kahta ihmistä, joiden
elämien sattumat ovat samat kuin juuri meidän kahden. Juuri tällaista
ihmisyhdistelmää ei ole ollut ikinä aikaisemmin. Ei, vaikka siitä
alkuräjähdyksestä on vissiin kulunut jo yli 13 miljardia vuotta.

Minua huimaa edelleen ja haluan sanoa, että minusta me kuulumme yhteen.
Sanoi kohtalo siihen mitä tahansa. Sillä jos sellaisia asioita ei uskalla
sanoa ääneen, uhmaa rakkautta.
 
Olen niin ihastunut, että kirjoitan Hänelle runon. Kun se on valmis,
huomaan, että paperissa on jokin vesileima. Katson paperia valoa vasten.
Leimassa on ympyrä, jonka sisällä on jousipyssyä jännittävä mies.
Tietysti on. Tunteideni kohde on harrastanut jousiammuntaa.

Image 10/2007

Julkaistu: 15.12.2007