Rakastuminen muistuttaa elokuvan historiaa. Ensin on mykkää. Katse sinne, katse tänne. Pelkkä Chaplinin sämpylöillä leikkiminen naurattaa.
Sitten tulevat äänet. Sanat ja dialogit, naurut ja huokaukset. Lausahdukset, jotka ajattelee muistavansa ikuisesti. “I think this is the beginning of a beautiful friendship.”
Idealistisesta mustavalkoisuudesta siirrytään pikkuhiljaa Technicoloriin. Vaatteiden värejä ei voi enää kuvitella. Marilyn Monroen mekko ei ole vaaleansininen, tai aavistuksen verran kullankeltaisella murrettu. Se on selkeästi valkoinen, ja sen hulmuamisen voi nähdä edessään silmätkin kiinni.
Uusia elokuvia saapuu kuitenkin yhä useammin. Leffateatteriinkaan ei periaatteessa enää tarvitse mennä, kaikilla on telkkari. Stereo surround ja high definition. Naiivin romanttiset hassuttelut ovat muuttuneet reality tv:ksi.
Tässä vaiheessa useimmat äänestetään talosta ulos.
Arkipäiväisyys on pahasta. Outoa. Sinkkuna ollessaan kaikki tuntuvat kaipaavan juuri sitä. Että olisi joku, jonka kanssa juoda aamukahvia unenpöpperöisessä hiljaisuudessa. Joku, jolle osoittaa huvittavaa iltapäivälehden lööppiä ruokakaupan jonossa ja jolle ei tarvitsisi selittää, miksi se naurattaa.
Rakkauden pitäisi kuitenkin viedä jalat alta ja lyödä lekalla päähän. Siinä tilassa ei edes pitäisi tarvita käydä ruokakaupassa, koska ei pysty syömään. Rakkauden pitäisi kohota moisten arkisten askareiden yläpuolelle.
Arki on ennalta arvattavaa. Rakkauden pitäisi alituiseen yllättää.
Minusta olisi mukavaa olla kerrankin yllättymättä. Varsinkin, koska yllätykset ovat kohdallani olleet lähinnä sitä, että ihminen, jonka pauloissa olen ollut, ei itse asiassa ollutkaan se ihminen, vaan joku muu. Oma itsensä, luomani haavekuvan sijasta.
Se saa minut pelkäämään, että alan tarkastella tunteitteni motiiveja niin paljon, etten lopulta tunne niitä ollenkaan. Että totun elämään yksin, kunnes en enää kykene muuhun. Morbiidin alakuloisina hetkinä kuvittelen joskus, että tulen telkkaria katsellessa kuolemaan äkilliseen aivoverenvuotoon. Siitä minut löydettäisiin, röhnöttämässä yksin sohvalla kaukosäädin kädessä. Minun säkälläni telkusta tulisi löytöhetkellä TV-Shopin mainos jostain tärinävyöstä.
Kun arvaan taas kerran kliseisen jenkkisarjan seuraavan lauseen oikein eikä ketään ole sitä kuulemassa, kadehdin kaikkia vakaissa parisuhteissa eläviä ystäviäni. Vaikka heitä ei juuri ole.
En tiedä, kuinka monta parisuhdetta olen kuullut kutsuttavan vuoristoradaksi, mutta veikkaisin ainakin sataa. Puhumattakaan sanasta mutta. “Hyvinhän meillä menee, mutta…”
Voisi luulla, että on laissa kiellettyä olla onnellinen ja tyytyväinen suhteeseensa. Kriisejä pitää olla. Ne ovat osoitus intohimosta ja suurista tunteista. Tai sitten vain siitä, että suhde kannattaisi lopettaa.
Luin kerran naistenlehdestä jutun, joka käsitteli kai perinteistä “miksi naiset aina rakastuvat renttuihin”-teemaa. En ole aiheesta täysin varma, sillä muistan jutusta vain yhden naisen kommentin entisestä parisuhteestaan. Hän vertasi sitä hississä olemiseen.
Pariskunta ajoi edestakaisin seitsemännen taivaan ja synkeän helvetin väliä. Näin nainen ainakin kuvitteli. Hän oli niin tunteittensa vallassa, ettei edes huomannut olevansa hississä yksin. Mies ei ollut koskaan tullut mukaan -kyytiin.
Minä haluan astua hissistä ruokakauppaan. Kierrellä siellä jonkun kanssa joka tietää, etten liiemmin pidä korvapuusteista, eikä ehdota niitä jälkiruuaksi. Se on minusta jännittävä ajatus. Että joku todella tuntisi minut. Että oppisin itse tuntemaan jonkun toisen. Se veisi ikuisuuden, emmekä me rakastaisi toisiamme niin, että se sattuisi. Rakastaisimme niin, ettei mikään sattuisi. Että rakkautemme antaisi meille voimaa sen sijasta, että se imisi energiamme kuiviin. Me olisimme samassa hississä ja se olisikin näköalahissi.
eräänä myöhäisiltana istun taas sohvallani kaukon kanssa. Törmään ruotsalaiseen keskusteluohjelmaan, jossa toimittaja Stina Dabrowski haastattelee kirjailija Peter Birroa. He puhuvat rakkaudesta.
“Uskotko”, Stina kysyy, “että ihminen voi rakastua lukemattomia kertoja elämässään?”
“En todellakaan”, Peter vastaa, “mutta aina voi rakastua yhden kerran vielä.”
Ohjelmasta on jo vuosia aikaa, mutta ajattelen sitä edelleen usein. Sen lauseen pitäisi olla International Movie Data Basen listoilla kuuluisista repliikeistä.
“Bara en gång till.”
Heli Roiha on helsinkiläinen toimittaja, joka omistaa yhden dvd:n.
