Apu

Pertti Salolaisen elämänmittainen työ Suomen luonnon hyväksi: "Olemme kaikki osaltamme vastuussa tästä helvetillisestä menosta"

Pertti Salolaisen elämänmittainen työ Suomen luonnon hyväksi: "Olemme kaikki osaltamme vastuussa tästä helvetillisestä menosta"
Merikotka vei Pertti Salolaisen mukanaan jo pikku poikana. Aikuisena hän oli pelastamassa sitä. Nyt lähdimme kuvaamaan merikotkaa Pertin kanssa.
Julkaistu: 23.4.2022

Saariston taivaalla liitävän linnun tunnisti jo kaukaa. Suuren linnun siivet olivat kuin ladonovi tai räsymatto, lentotyyli omanlaisensa. Sitten merikotka laskeutui läheisen saaren männikköön ja katosi näkyvistä.

Yhdeksänvuotiaalle Pertti Salolaiselle merikotkan näkeminen oli valtava tapaus 1940-luvun lopun Suomessa. Helsinkiläispoika oli päässyt lapsettomalle sukulaispariskunnalle kesäpojaksi näiden kesämökille Kustaviin.

Merikotka oli tuolloin hyvin harvinainen. Sen ampumisesta oli vielä 1900-luvun alussa maksettu tapporahaa. Laji ehti kadota Suomesta lähes kokonaan, kunnes se rauhoitettiin 1920-luvulla. Lakimuutoksesta huolimatta moni vihasi yhä merikotkaa. Niitä ammuttiin yleisesti vielä 1960-luvulla.

Pertti tuskin aavisti, että yli 70 vuotta myöhemmin merikotkan näkeminen ei olisi saaristossa poikkeus vaan sääntö. Ja että tämä olisi pitkälti juuri hänen tekemänsä suojelutyön ansiota.

Pertti Salolainen löysi luontokuvaamisen 25-vuotiaana. Harrastus on kuljettanut miestä ympäri maailmaa.

Pertistä tulisi aikanaan kauppatieteiden maisteri, kansanedustaja, ministeri ja eduskunnan luontoryhmän perustaja. Pertti perustaisi myös merikotkan pelastaneen Suomen WWF:n. Hänestä tulisi myös pääneuvottelija, joka johdattaisi Suomen ETA:n ja myöhemmin EU:n jäseneksi.

Yhdeksänvuotiaana Pertti keskittyi katselemaan kristallinkirkasta Itämerta, josta vielä 1940-luvulla näki viiden, jopa kuuden metrin syvyyteen. Silloin vedessä erottuivat ohikulkevat säyneparvet, ruovikon reunassa lepäilevät hauet ja meren kasvit, jotka hohtivat vihreinä, punaisina, lähes kaikissa väreissä.

''Sehän oli kuin korallia. Nykyään samoilla rannoilla ei näy kuin puoli metriä harmaata mössöä. Ristiriita lapsuuden kauniin kokemuksen ja nykyisen Kustavissa sijaitsevan oman mökkirantani välillä on aivan järkyttävä. Yhden vajaan ihmiselämän aikana on ehtinyt tapahtua tällainen tuho.''

Olemme matkalla kuvaamaan lintuja. Automme starttasi Helsingistä puoli kahdeksalta aamulla. Kuhmoon on kahdeksan tunnin ajomatka. Siellä odottavat Pertin vanhan tutun, luontovalokuvaajan ja piilokojupioneerin Lassi Rautiaisen kojut, joiden suojista voi valokuvata merikotkia, maakotkia, ahmoja, susia ja kesäisin karhuja.

Pertti näyttää takapenkillä luontokuviaan kännykältä. Hän on kuvannut jaguaareja, anakondia ja kymmeniä kolibreja Brasilian Pantanalissa, joka on maailman suurimpiin kuuluva kosteikkoalue.

Suomessakin hän valokuvaa jatkuvasti. Innokas luontoharrastaja on pitänyt useita valokuvanäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla.

Valokuvien esittely keskeytyy jatkuvasti Pertin päivittelyyn, kun hän katsoo ohivilahtavia maisemia auton ikkunasta.

''Katso, puupeltoa! Ja tuossa on avohakkuuaukea, vedetty kaikki pois. Tietämätön sanoisi, että onpa siinä upea metsäaukea, jossa on kauniita taimia. Ei tuo mitään metsää ole. Se on puupeltoa!''

Samanlaisia puupeltoja Pertti näki Uruguayssa, jossa hän kävi Pantanalin-valokuvausmatkallaan vuonna 2014. Maat oli valjastettu puiden tehotuotantoon istuttamalla laajoille alueille eukalyptuspuupeltoja.

– Tämä on aivan sama juttu. Suomen metsät hakataan paljaaksi, tilalle istutetaan vain yhtä puulajia ja keskimäärin 60 tai 70 vuoden kohdalla ne hakataan puhtaaksi. Täytyy ymmärtää, että ne eivät ole metsää, koska niissä ei ole monimuotoisuutta, biodiversiteettiä, eli elämää pienimmästä bakteerista ja hyönteisestä aina karhuun tai ilvekseen saakka. Puupelloista puuttuu se ekologinen kokonaisuus. Kyse on istutetuista monokulttuureista. Ne hämäävät monia, jotka kuvittelevat, että Suomessa on valtavasti metsää.

Pertti kertoo jokin aikaa sitten twiitanneensa, että Suomessa on paljon puuta, mutta vähän metsää.

– Yksi rouva kommentoi siihen, että hän oli ajanut Helsingistä Kuopioon ja koko matkan ikkunasta näkyi kaunista metsää, Pertti nauraa.

– Hän ei tiennyt, mikä on metsä!

1970-luvulla saattoi vielä kokea koskematonta erämaata

Pertti on saanut kokea metsän. 1970-luvun lopulla hän päätti ystävänsä kanssa nähdä koskemattomat suomalaiset erämaat, kun niitä vielä olisi olemassa.

Kaverukset vaelsivat kymmenen vuoden ajan aina elokuun viimeisen viikon erämaissa. Mieleen on jäänyt erityisesti itärajan lähellä oleva Korvatunturi, josta näki pitkälle Venäjän puolelle sekä Savukoskella Lapissa sijaitseva, kanjonimaisemistaan tunnettu Nuorttijoki, josta miehet kalastivat taimenia.

''Kuljimme enimmäkseen rajavyöhykkeellä. Minulla oli ministerinä ja kansanedustajana oikeus kulkea siellä. Näimme Suomen hienoimpia erämaita, jotka olivat silloin vielä koskemattomia. Nykyään metsät on hakattu paikoin aivan rajaa myöten.''

Kaverukset nukkuivat teltassa ja Metsähallituksen ja rajan kämpissä. Välillä mukana oli rajamies, jotta liikkuminen olisi ollut turvallista. Eväinä oli viikon kuivamuonat ja kilon meetvurstipötkö mieheen. Koko viikko piti kulkea tiettömässä erämaassa, se oli kunnia-asia.

– Siellä puut olivat kolmesataavuotiaita kilpikaarnamäntyjä. Aamuyöstä riekon käkätys herätti uuteen aamuun ja tunturikoivikot tekivät valtavan vaikutuksen. Luonnonilmiöt olivat niin vahvoja, ne syöpyivät pysyvästi mieleeni.

Piilokoju sijaitsee alle kilometrin päässä Venäjän rajasta

Pitkä automatka puuduttaa. Pysähdymme huoltoasemalle syömään Varkaudessa. Lounaan jälkeen 81-vuotias mies on taas täynnä tarmoa. Silmissä tuikkii lämmin huumori ja ilo.

– No niin, nyt olen taas valmis ihmeellisiin tekoihin!

Satoja kilometrejä ja olemme Kuhmossa. Keskustasta pitää ajaa vielä tunti Lassi Rautiaisen Wildlife Safaris Finlandin tiluksille. Asemapaikkamme Kuikan kämppä on niin lähellä Venäjän rajaa, että piilokojua varten tarvitsee rajavyöhykeluvan. Koju sijaitsee alle kilometrin päässä Venäjän rajasta.

Lähdemme tutustumaan kojuun vielä ennen auringonlaskua.

– Tänään näin kaksi merikotkaa. Toinen niistä huusi, että Salooooolaineeeen, Rautiainen kertoo matkalla.

– Mitäs se toinen sanoi, Pertti kysyy.

– Se oli ihan hiljaa.

– Ei ollut sivistynyt siis, Pertti nauraa.

Kojulle saapuessamme näemme suden. Se livahtaa korppikuoron säestämänä aukealta metsänlaidan suojiin. Rautiainen on vienyt kojun edessä aukeavan laajan aukion keskelle pari sianruhoa. Siat oli tapettu muita syitä varten ja jos niitä ei olisi haettu teurastamolta haaskoiksi, ne olisivat päätyneet hävitettäväksi.

Hangella on myös Lassin syötiksi heittämiä lohenpäitä. Haaskat ovat jäässä. Korppiparvi näykkii niitä ja seurustelee samalla keskenään.

Kojulle saapuessamme näemme suden, joka livahtaa metsänlaidan suojiin.

Seuraavana päivänä vietämme työpäivän mittaisen rupeaman kaasulämmittimellä lämmitetyssä piilokojussa. Juttelemme tullessamme ääneen, sillä järkeilemme, että villieläimet pelästyvät saapumistamme joka tapauksessa.

Eipä sittenkään. Ahma syöksyy metsänreunasta haaskalle, irrottaa jäisestä sianruhosta jalan ja painelee takaisin metsään korppien ajamana. Koko tilanne kestää muutaman ohikiitävän minuutin, kuvaajatkaan eivät oikein ehdi mukaan.

Suurpetojen kuvaamisessa kaikki on kiinni juuri näistä pienistä kohtauksista. Ihminen voi kameransa kanssa olla todistamassa erilaisia luontonäytelmiä, mutta tilanteet ovat yleensä lyhyitä, vauhdikkaita ja vaikeita ikuistaa.

Kojussa vaivumme miellyttävään hiljaisuuteen itsemme ja luonnon kanssa. Toisinaan kuiskailemme keskenämme. Ääneen puhuminen pelästyttää pedot.

– Olen tilannut merikotkat tänne kello kahdeksi. Ihmettelen kyllä, että missä ne oikein viipyvät, Pertti vitsailee iltapäivällä.

Puoli tuntia myöhässä paikalle saapuu ensimmäinen merikotka. Pian joukkoon liittyy toinen. Ne kaartelevat taivaalla ja laskeutuvat nauttimaan evästä haaskalta.

Toisin kuin Pertin lapsuudessa, Suomen merikotkakanta voi hyvin. Vuonna 1972 Pertti Salolainen oli perustamassa Suomen WWF:ää, joka otti suojelutyönsä ensimmäiseksi kohteeksi merikotkan.

1960–1970-luvulla kaloissa paljon myrkkyjä, kuten DDT:tä, PCB:tä, dioksiinia, lyijyä ja metyylielohopeaa. Ne kertyivät ensin petokaloihin ja lopulta ravintoketjun huipulle merikotkiin. Tilannetta pahensi se, että metsästyksessä käytetyt lyijyhaulitkin päätyivät merikotkan sisuksiin.

Kun merikotkatyöryhmä perustettiin vuonna 1973, Suomessa eli noin 35 merikotkaparia. Ympäristömyrkkyjen takia ne olivat lähes kokonaan lisääntymiskyvyttömiä. Merikotkatyöryhmä ryhtyi vetämään vapaaehtoisvoimin ahkioilla sianruhoja ulkosaariston luodoille ja kallioille, jotta merikotkat saisivat myrkytöntä ravintoa.

– Vuonna 1975 merikotkat saivat Suomessa yhteensä neljä poikasta. Näytti siltä, että laji kuolee sukupuuttoon. Vähitellen pesien ilkivaltaiseen hävittämiseen ja salametsästykseen saatiin asennemuutos. Lisäksi myrkyttömän ravinnon kautta niiden kanta alkoi vihdoin elpyä, Pertti muistelee.

WWF jatkoi ruokintaa yli kahden vuosikymmenen ajan. Nykyään merikotka selviää ilman talviruokintaa, ja sen kanta on vahvistunut niin paljon, että viime vuosina Suomessa on syntynyt viitisensataa poikasta vuodessa. Se on yli sata kertaa enemmän kuin 1970-luvun puolivälissä. Merikotka ei ole enää uhanalainen.

"On ymmärrettävä, kuka tästä asiasta on vastuussa"

Nyt pitäisi pystyä kokonaisen ekosysteemin, lajien elinympäristön, turvaamiseen. Suomalaisten metsien pelastamiseen. Suunnitelmansa Pertti selitti pitkällä automatkalla Kuhmon perukoille. Hän uskoo, että kansalaismielipide on kypsä: valtaosa kansalaisista haluaa suojella metsät.

– On ymmärrettävä, kuka tästä asiasta on vastuussa. Monet haukkuvat Metsähallitusta, koska se hakkaa metsät. Mutta se on aina kulloinenkin hallitus, joka määrää metsähakkuutavoitteet ja Metsähallitus vain toteuttaa ne. Budjettineuvotteluissa asetetaan joka vuosi seuraavan vuoden hakkuutavoitteet. Se on siinä.

Salolainen muistuttaa, että samaan aikaan valtio, Metsähallitus, siis me suomalaiset, omistavat yli yhdeksän miljoonaa hehtaaria metsää.

''Se on meidän metsäämme. Nyt pitäisi tehdä poliittinen päätös, että kaikki valtion omistamat luonnon­metsät julistetaan välittömästi hakkuukieltoon, ja sitten ne suojellaan. Niitä on niin vähän.''

Sitten pitäisi suojella yhteisöjen omistamat.

– Kunnat omistavat 430 000 hehtaaria metsää. Niiden suojelupäätöksen tekevät kunnanvaltuutetut, jotka voisivat halutessaan päättää suojella kaikki kunnan metsät.

Sitten on vielä seurakuntien metsät. Niitä on seurakuntiin kuuluvilla kansalaisilla on Suomessa lähes 170 000 hehtaaria.

– Seurakuntalaiset eivät usein edes tiedä, että heidän seurakuntansa metsiä hakataan. Minä kävin tapaamassa arkkipiispaa sillä toiveella, että viekää nyt kirkolliskokoukseen tämä asia, että kaikki seurakuntien vanhat metsät pitää suojella.

"En ole voinut luovuttaa, täytyy jaksaa taistella"

Nuorille sukupolville luonnon tuhoutumisen aiheuttama epätoivo on tuttu. Sitä myös Pertti on tuntenut koko ikänsä.

– Minähän olen epätoivoinen. Mutta on kaksi vaihtoehtoa. Joko voi tehdä työtä luonnon hyväksi tai lyödä hanskat tiskiin. En ole voinut luovuttaa. Täytyy jaksaa taistella.

Epätoivoon vaipuminen johtaa helposti hällä väliä -ajatteluun.

– Että mitäpä minä voisin mihinkään vaikuttaa. Minun jälkeeni tulkoon vedenpaisumus. Lyödään aivan läskiksi. Se on väärä lähtökohta. Jotta eettisesti ja moraalisesti jaksaa elää – siis ihan todella, jotta jaksaa elää – silloin täytyy yrittää tehdä jotain, vaikka näkisi, ettei se koko ongelmaa ratkaisekaan.

– Jotta tulisi itsensä kanssa toimeen, on yritettävä tehdä parhaansa. Silloin voi iloita pienistäkin saavutuksista, että saa vaikka pienen luonnonsuojelualueen, joka jää itsestä jälkeen. Se ei pelasta koko maailmaa, mutta se on jotain.

Piilokojussa kameran pitkä linssi menee seinästä läpi, mutta kuvaaja itse on kojussa sisällä.

Mitä Pertti Salolainen itse tekee metsien hyväksi?

– Kun täytin 75 vuotta, sanoin kavereille, että minulla on jo ruohonleikkuri, leivänpaahdin, polkupyörä ja liikaa tauluja. Pankaa rahaa Luonnonperintösäätiön tilille, niin ostetaan sillä luonnonsuojelualue.

Keräys tuotti vajaat 20 000 euroa, johon Pertti pani reilusti päälle. Hän hankki ensimmäisen luonnonsuojelualueensa. Se on nimeltään Pertinkulma 1.

Kun 80-vuotisjuhla koitti, syntymäpäiväsankari pyysi lahjoitusvarat samaan tarkoitukseen.

Kerättiin 25 000 euroa. Ostettiin Pertinkulma 2.

– Alueet ovat Paimelassa Hämeessä. Ne ovat aivan ihania. Siellä on valtavia kuusia ja jättiläismäisiä haapoja, jotka ovat erittäin tärkeitä liito-oraville, tikoille ja ties mille. Alueella on aivan loistavaa puistoa, ja vaikka alueet eivät ole jättiläismäisiä kooltaan, ne sijaitsevat luonnonsuojelualueen yhteydessä. Ne lisäävät sen pinta-alaa ja tukevat alueen biodiversiteettiä.

Pertti kertoo testamentanneensa merkittävät summat sekä Luonnonperintösäätiölle että WWF:lle. Niillä rahoilla perustetaan Pertinkulma 3, kun aika on.

''On tärkeää ajatella, mitä omasta elämäntaipaleesta jää jäljelle. Siitä jää se polkupyörä, leivänpaahdin, ruohonleikkuri. Niillä ei ole mitään arvoa. Mutta jos jäljelle jää myös luonnonsuojelualue, ihminen on ikuisiksi ajoiksi suojellut jotain ja suojannut siellä jatkuvaa elämää. Siitä tulee hyvä mieli.''

Kun Pertti täytti 13, hän sai lahjaksi kanootin. Hän pyysi kaverin kerrallaan mukaansa retkelle Helsingin Viikkiin Vanhankaupunginlahdelle.

– Silloin huomasin, että luonnon kokeminen on hyvin yksilöllistä. Minulla oli monta kertaa mukana joku kaveri, joka ei nähnyt yhtään mitään. Minä saatoin nähdä tai kuulla neljä viisi eri lintua heti lähtiessä. He eivät kokeneet koko reissussa juuri mitään. Tätä olen ihmetellyt koko ikäni. Miten jotkut kokevat luonnon syvästi ja toiset eivät koe mitään.

Pertti kuvaa maailmankatsomustaan panteistiseksi. Siinä kaikessa elollisessa koetaan olevan jumalaista pyhyyttä. Luonto on Pertin kirkko. Hän voi istua kiven päällä, puiden luomien korkeiden pylväiden katveessa ja pysähtyä kuuntelemaan ja katselemaan, mitä luonto päättää milloinkin näyttää.

Luontokadon yksi syy on oravanpyörässä, jossa ei pysähdytä. Siinä on mukana jokainen ihminen. Kukaan ei voi röyhistellä rintaansa: nykyinen elämäntyyli autoineen, lentoineen ja kuluttamisineen on väistämättä vahingollista luonnolle.

– Olemme kaikki osaltamme vastuussa tästä helvetillisestä menosta. Siksi olisi tärkeää, että kapitalistista markkinatalousjärjestelmää säädeltäisiin vahvemmin. Tällä hetkellä sen globaali hallinta puuttuu, eikä sopimuksia noudateta. Tämän toteutumista odotellessa kannattaa kuitenkin aloittaa omasta kotimaasta ja tehdä Suomen luonnon eteen voitavansa.

"Olin eduskunnassa outolintu, kun ajoin ympäristö- ja luontoasioita"

Pertti Salolainen teki pitkän uran kokoomuksessa, eduskunnassa ja hallituksessakin. Muutoksen aikaansaaminen oli vaikeaa.

– Kyllä minä olin eduskunnassa outolintu, kun ajoin näitä ympäristö- ja luontoasioita. Naureskelijoita riitti. Täytyy sanoa, että kyllä minä siitä kärsinkin, kun tukea ei saanut mistään puolueesta.

Uutistenlukijana koko Suomelle 1960-luvun alku­vuosina tullut mies sai vuoden 1970 eduskuntavaaleissa kokoomuksen kovimman äänipotin Helsingissä, 19 641 ääntä.

– Eduskunnassa monet ihmettelivät, mikä ihmeen viherpiipertäjä kokoomukseen on tullut. Silloinhan siellä oli niitä MTK:n ukkoja ja vanhakantaisia porukoita hyvin paljon. Nykyään monet naureskelijat tulevat taputtamaan olalle, että kyllä sinä kuule oikeassa olit. Mutta onhan se ollut hirvittävän vaikeaa. Se tuulimyllyjen kanssa taistelu.

Aikaankin saatiin. Pertti perusti eduskuntaan ympäristö- ja luontoryhmän vuonna 1979. Ryhmän tarkoitus oli saattaa yhteen eri puolueiden kansanedustajat, joille luonnonsuojelu oli sydämen asia.

Ympäristö- ja luontoryhmään kuuluneen sosiaalidemokraatti Matti Ahteen kanssa Pertti ajoi voimakkaasti ympäristöministeriön perustamista. Se perustettiin vuonna 1983 ja Ahteesta tuli ensimmäinen ympäristöministeri.

Osittain ryhmän vaikutuksella saatiin aikaan Urho Kekkosen kansallispuisto vuonna 1983 ja koskiensuojelulaki vuonna 1987. Myöhemmin myös Sipoonkorven ja Nuuksion kansallispuistot.

– Ne ovat pikkuasioita suhteessa siihen, mitä pitäisi tehdä. Meillä ei kohta enää ole luontoa, jota suojella.

Pientä apua luonnolle tulee ensi kesänä Kustavin kesäpaikkaan. Pääskyekspertti rakentaa tontille katoksen, johon tulee parikymmentä pesäpaikkaa pääskyille. Hyönteisiä riittää, joten ruoan puolesta paikan luulisi kelpaavan.

– Tällaisia katoksia on muutamassa paikassa Suomessa. Toisinaan linnut hyväksyvät sen, mutta aina eivät. Saa nähdä, miten käy.

Kuhmossa aurinko laskee. Päivän saldona on yksi kuvattu ahma, kaksi kuvattua merikotkaa ja parikymmentä korppia. Susia ei kuvauspäivänä näy.

Sudet ovat osa villiä luontoa. Ihminen voi luoda olosuhteet, jossa villipetoja on mahdollista nähdä ja valokuvata. Niitä voi houkutella paikalle tarjoamalla haaskoja ja sulautumalla itse luontoon, olemalla kameroiden kanssa kojussa piilossa ja aivan hiljaa. Susien käytöstä ei voi kontrolloida.

Siinä on ihmisen ja villieläimen ero. Toisin kuin susien, ihmisten käytöstä ihminen voi kontrolloida. Se kontrolli syntyy poliittisella päätöksenteolla.

Pertti Salolainen, 81

Mistä tunnettu?

Kokoomuksen pitkä­aikainen kansanedustaja, ministeri, suur­lähettiläs ja sitä ennen toimittaja. Vastasi Suomen EU-jäsenyysneuvotteluista. Oli perustamassa Suomen WWF:ää.

Harrastukset

Luontovalokuvaus, tennis ja jazz-huuliharpun soitto.

Parasta luonnossa

Luonnossa tapahtuvan elämän seuraaminen ja siinä mukana oleminen.

1 kommentti