Apu

Pertti Neumann, kovan onnen soturi vai laiskanpulskea huithapeli?

Pertti Neumann, kovan onnen soturi vai laiskanpulskea huithapeli?

1980-luvulla Pertti Neumann tuli tunnetuksi porilaisen Dingo-yhtyeen romantiikkaa tihkuvana laulusolistina ja teinityttöjen sydämiä murskaavana seksisymbolina. Nykyisin kuuttakymmentä lähestyvästä entisestä nuorisoidolista on sukeutunut arjen harmautta ylistävä futisisä.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Miestä ei näy missään. Kahvilan terassin ohitse pyyhältää keskiviikkoaamuna kymmeniä kiireisiä helsinkiläisiä. Kukaan heistä ei ole tämän tarinan päähenkilö Pertti Neumann, joka on jo 15 minuuttia myöhässä haastattelusta.
Ei hän ilmesty paikalle puolenkaan tunnin jälkeen. Eikä vielä silloinkaan, kun sovitusta tapaamisajasta on kulunut 45 minuuttia.
Vaikka olisihan se pitänyt arvata.
Neumann on suomirockin Matti Nykänen. 1980-luvulla urotekoihin yltänyt kansallissankari, joka on ollut menestysvuosiensa jälkeen otsikoissa lähinnä avioerojensa ja kännitoilailujensa vuoksi. Eräänlainen surullisen hahmon ritari.

Myös lokakuun alussa julkaistava Salla Nazarenkon toimittama Neumann – Dingo-kipparin lokikirja (Into Kustannus) maalaa hänestä kuvan ristiriitaisena kovan onnen soturina. Toisaalta Neumann nähdään sympaattisena, herkkänä ja pohdiskelevana taiteilijasieluna, toisaalta laiskanpulskeana ja aikataulujen suhteen onnettomana huithapelina.
Näin häntä luonnehtii kirjan sivuilla Dingon valomiehenä 1980- ja 1990-luvulla työskennellyt Mikki Kuusisto.
– Ai millanen Neumann oli? Ihan samanlainen ku nyt, ihan hukas joka paikas. Pelkkänä lapsenlikkana sai olla.
Sateen kasteleman kadun yli harppoo ruskeaan nahkatakkiin ja punertaviin silmälaseihin sonnustautunut mies. Pertti Neumann, 57, ojentaa kätensä ja pahoittelee edellisellä viikolla tapahtunutta sekaannusta. Hän vakuuttaa, ettei sellainen ole ollenkaan hänen tapaistaan.
Kun hänelle huomauttaa hänen kyseenalaisesta maineestaan arvaamattomana hulivilinä, hän miltei tuohtuu. Mielikuva on hänen mielestään täysin väärä. Itseään hän pitää ”helvetin jämptinä äijänä”.
– Sellainen ailahteleva taiteilijuus musta puuttuu täysin. Oma kiroukseni on pikemminkin se, että olen hirveän säntillinen kaveri aikataulujen suhteen. Mulle tulee äärettömän vaivautunut olo, jos olen kymmenenkin minuuttia myöhässä. 
Säntillisyys näkyy kuulemma myös muilla elämän osa-alueilla. Hän paljastaa olevansa himosiivooja, jolle on kunnia-asia pitää paikat järjestyksessä ja nurkat siisteinä. Neumannin huushollissa pitää kaiken olla tiptop.
– Avovaimonikin sanoo, ettei ole koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi yhtä tarkka oman ulkonäkönsä suhteen lähtiessään ulos. Tukassakin pitää joka helvetin karvan olla juuri oikeaan suuntaan.

Neumann sanoo ­olevansa ihmisenä pohjimmiltaan kiltti ja hyväuskoinen – ja myös valitettavan ­naiivi. Siitä hän uskoo saaneensa myös ­kärsiä.

Töölöläisen kahvilan penkillä lattea hörppiessään hän näyttää aivan tavalliselta keski-ikäiseltä suomalaismieheltä.
Vaikka ei hän tietenkään mikään tavis ole.
1980-luvulla Neumann oli supertähti. Dingon albumit myivät satojatuhansia kappaleita, keikkapaikat repeilivät liitoksistaan ja tuhansien sifonkihuiveja huiskuttavien teinityttöjen sydämet sykkivät yhtyeen riikinkukkoa muistuttavalle laulusolistille.
Kaikki tuntuivat menneen sekaisin Dingosta.
Niin myös yhtye itse. Huipulle nousseet porilaismuusikot omaksuivat nopeasti rocktähtien maneerit: televisiot lensivät hotellihuoneiden ikkunoista ja ahtaat kerrostalokämpät vaihtuivat prameisiin rivitaloasuntoihin. Rahaa tuli ovista ja ikkunoista, mutta vielä nopeammin sitä kului.
Lopulta vauhdikas elämäntyyli vaati veronsa. Syksyllä 1986 Dingo Oy teki konkurssin ja yhtye ilmoitti hajoamisestaan dramaattisessa lehdistötilaisuudessa. 
– Mun täytyy sanoa, että se oli helppoa. Jopa niin helppoa, etten tajua sitä vielä tänä päivänäkään, kommentoi Ylen pääuutisten haastattelema 26-vuotias Pertti Neumann Dingon nousua maan suosituimmaksi popyhtyeeksi.
Yhtyeen lopettaessa hänelle jäivät käteen ainoastaan valtavat verovelat.

Suomen veropolitiikan noustessa keskustelunaiheeksi Neumannin ääni kiristyy. Hän manaa progressiiviseen tuloverotukseen perustuvan järjestelmän epäreiluutta ja tuhahtaa, että kenelle ne keikoista saadut tulot sitten kuuluvat, elleivät artistille itselleen.
Sitten hän sadattelee jääneensä toistamiseen verokarhun hampaiden jauhamaksi osallistuttuaan Vain elämää -ohjelman ensimmäiselle kaudelle vuonna 2012. Sarjan siivittämänä hänen tulonsa ponkaisivat yllättäen yli 300 000 euroon vuodessa.
Mätkyt olivat sen mukaiset.
– Että tunnenko katkeruutta? Kyllä mulla ainakin pieni piikki nousee. Tämä maa on sellainen paikka, että sua viedään kuin pässiä narussa, jos et pidä tasan tarkkaan omista asioistasi huolta. Siitä voi olla kyllä monta mieltä, onko tämä oikeusvaltio ollenkaan.
Entä syyttääkö hän verosotkuista lainkaan itseään? Neumann pudistaa päätään.
– Suomen verotussysteemi on ihan holtiton. Ruotsissahan susta pidetään huolta, kun alat menestyä. Täällä ajatellaan asioista niin mustavalkoisesti. On ihan kaupunkilegendaa, että verottajan kanssa voisi keskustella hyvässä hengessä.

Mieli olisi ollut maassa ilman verosotkujakin. Avioliitto Diana Neumannin kanssa oli päättynyt muutamaa vuotta aiemmin eroon. Pariskunnan alle kouluikäiset pojat joutuivat samalla tottumaan elämään kahdessa eri osoitteessa.
Neumann kertoo hautoneensa tuolloin mielessään synkkiä ajatuksia. Mutta ei hän niistä halunnut kertoa edes perheenjäsenilleen tai lähimmille ystävilleen. Mieluummin hän antoi vaikutelman, että kaikki on hyvin.
Lohdutusta hän haki alkoholista.
Pian lehtien toimituksiin alkoi tihkua huhuja keikoilla sekoilevasta Dingo-solistista. ”Neumann esiintyi umpikännissä”, huusivat otsikot.
Neumann myöntää, että ne olivat hänelle vaikeita paikkoja. Itsesyytökset kalvoivat mieltä ja sähläilyjen murehtimiseen saattoi mennä häneltä useampikin viikko.
Juomisella hän arvioi täyttäneensä jonkinlaista tyhjiötä sisällään.
– Siinä oli takana hirveän paljon yksinäisyyttä. Näin tietysti arkisin lapsiani, mutta viikonlopun lähestyessä oli kipeä paikka viedä skidit äidilleen ja tajuta olevansa seuraavat päivät ihan yksin. Muistan edelleen, miten raskaalta näiden ajatusten kanssa painiminen tuntui.

– Ollakseni rehellinen, se oli helpottava hetki omaa uraani ajatellen. Myös hyvin viisaskin päätös, Neumann muistelee Dingon hajoamista vuonna 1986.

Mutta onneksi hänellä on Dingo.
Se on hänen ikuinen turvasatamansa, jonka syleilyyn on ollut helppo heittäytyä karikkoiselta soolouralta. Eikä niitä kertoja ole vain muutamia: comebackeja bändille on kertynyt vuosikymmenten varrella kahden käden sormilla laskettava määrä. Yhtyeen monenkirjavissa kokoonpanoissa on soittanut lähes neljäkymmentä eri muusikkoa.
Lienee sanomattakin selvää, että orkesteri on ollut iso osa hänen identiteettiään. Olisiko väärin sanoa, että Neumann on itse asiassa yhtä kuin Dingo?
– Niin ovat monet sanoneet. Ja jos totta puhutaan, olen tainnut retkahtaa siihen ajatukseen muutaman kerran itsekin, hän pohtii.
Ei ole toisaalta vaikea ymmärtää, miksi hän on kaivannut niin usein takaisin menestysyhtyeensä keulille. 1980-luvun hulluina vuosina Dingolta pulpahteli suomalaisen rockin klassikoita kuin liukuhihnalta. Muutaman vuoden sisällä Neumannin kynästä irtosivat muun muassa sellaiset ikivihreät kuin Autiotalo, Levoton Tuhkimo ja Nahkatakkinen tyttö.
Tietysti sellaisia kappaleita on mukava soittaa edelleen keikoilla: yhteislaulu raikaa, adrenaliini virtaa ja yleisö käy villinä.
Kun Neumannilta kysyy, miksi hänen hittihanansa tyrehtyivät Dingon hajoamisen jälkeen, vastaa hän asian olevan hänelle itselleenkin ”hieman hämmentävä juttu”. Hän myöntää kieltämättä itsekin odottaneensa, että hittiputki olisi jatkunut myös soolouralle siirryttäessä. Niin ei vain jostain syystä tapahtunut.
Uskooko hän vielä osaavansa tehdä hittejä? Neumann kohauttaa olkapäitään.
– Mistä sen koskaan tietää? Mutta kyllä mä väitän edelleen hitin omalla kierolla tavallani tunnistavani. Ennemminkin pelkään sitä, että alkaisin toistaa itseäni.

Toisaalta ei hän taida olla kovin huolissaan mistään musiikkiuraansa liittyvästä. Hän kertoo nauttivansa hiljaisesta kotielämästä ja tavallisen arjen pyörittämisestä. Bailausvuodet ovat hänen kohdaltaan menneisyyttä.
Nykyisin Neumann haluaa elää lastensa ehdoilla. Päivän tärkeimpiin tehtäviin kuuluvat läksyjen tarkistaminen (se tehdään peräti kolme kertaa päivässä) ja poikien jalkapallopelien seuraaminen kentän laidalta. Siellä seisoessaan hän kertoo tuntevansa itsensä kaikkein onnellisimmaksi.
Pertti Neumann hymyilee ja katsoo silmiin. Hänelle elämän tarkoitus on päivänselvä asia.
– Kyllä mä haluan olla ennen kaikkea hyvä isä pojilleni. Sellainen turvallinen olkapää, jolle voi tulla juttelemaan ihan mistä vaan. Jos mä siinä onnistun, niin sitten mä tuuletan. 

Teksti Ville Hartikainen, kuvat Kirsi Tuura

Julkaistu: 10.10.2017