Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Apu

Perhosten elämää kesäniityllä

Perhosten elämää kesäniityllä

Ilmassa, kukilla ja kasvillisuuden suojissa elää pienoismaailma, jossa perhonen näyttää kuihtuneelta lehdeltä ja kovakuoriainen matkii värityksellään kimalaista. Vilahtiko tuolla skorpioni?
Teksti Apu-toimitus

Niitty väreilee auringon lämmössä. Kukat houkuttelevat hyönteisiä, joiden runsaus ja monimuotoisuus ovat vertaansa vailla. Tesmaperhoset lepattelevat, piippopaksupäät ja lauhahiipijät viilettävät kiireisemmin. Niittyhopeatäplä istuu karhunputken kukinnolla ja imee ahneesti mettä. Sinisiipiä lentää useitakin lajeja, toiset kirkkaamman, toiset sameamman sinisiä.

Ruskosinisiivet ovat sikäli erikoisia sinisiipiä, ettei niissä ole lainkaan sinistä.

Tarkemmin katsoen niityllä on paljon enemmän perhosia kuin äkkipäätä näkee. Osa perhosista on pieniä ja piilottelevia eikä niitä ole aina helppo havaita. Monella on hyvä suojaväri tai -muoto, joka saa ne sulautumaan ympäristöönsä. Pieni, kellansävyinen perhonen istuu huomaamattomana heinänkorrella. Se muodostaa teräväkärkisen kolmion lepäillessään korrella pää alaspäin. Vaaleankeltaisilla etusiivillä on pari himmeätä juovaa ja selvästi erottuvat, siniharmaat munuaistäplät. Yökkönen muistuttaa suurta koisaperhosta, mutta munuaistäplät paljastavat sen puroyökköseksi. Sen siipiväli on vain 20–23 milliä, ja se jää helposti huomaamatta. Mutta ei kaikilta: hyönteissyöjälinnut etsivät alati ravintoa kasvaville poikasille ja itselleen. Maitohorsman kukilla lepattelee pienehkö, tummanpuhuva mittari. Se on Suomen mustin perhonen, nokimittari. Mustissa siivissä ei ole lainkaan kuvioita, mutta siipien ulkoreunoja kiertää kapea valkoisten siipiripsien vyö. Nokimittari lentää mielellään matalalla, kasviston suojassa. Se on vilkkaimmin liikkeellä heinäkuun aamupäivinä niityillä, rannoilla ja puutarhoissa. Yleensä kun yhden näkee, huomaa useita lentelevän samalla niityllä. Lähes nokimittarin vastakohta on liitumittari, joka on muuten vitivalkoinen, mutta alapuolen tummat siipisuonet kuultavat siiven läpi. Liitumittari lentää yöllä, mutta lähtee häirittynä helposti lentoon päivälläkin. Heinikossa istuva lanttuperhonen ei piilottele. Sen valkoinen väri näkyy kauas eikä ensimmäisenä tule mieleen, että se on varoitusväri. Valkoisissa siipisuomuissa on myrkyllisiä yhdisteitä, ja linnut oppivat kaihtamaan valkoisia perhosia. Heinikon kätköissä lepää vaalean ruskehtava perhonen, joka on kuin heinänkorteen tarttunut, kuihtunut puunlehti. Täpläsirppisiipi lentää yöllä ja päivällä sen pitää kätkeytyä saalistajilta. Sen etusiipien kärkien terävät sirpit ja aaltomaiset viirut häivyttävät siipien muotoa ja perhonen sulautuu ympäristöönsä.

Mustatäplähiipijä on saanut nimensä siivistään ja hiipivästä lentotavastaan.

Hopeasinisiipi ei värejään peittele. Se levittää taivaansiniset siipensä ottaakseen vastaan kaiken lämmön, mitä aurinko antaa. Pilvi purjehtii auringon eteen, ja perhonen lennähtää maitohorsman varrelle, painaa siivet toisiaan vasten selkänsä taakse ja lepää. Auringon taas näyttäytyessä perhonen lehahtaa lentoon. Kaikki sinisiivet eivät suinkaan ole sinisiä. Hohtosinisiivelläkin vain koiras on sininen, naaraan siipien yläpinnat ovat tummanruskeat. Ruskosinisiiven molemmat sukupuolet ovat päältä tummanruskeita. Pieni, mustakeltainen perhonen lentää aivan maanrajassa hitaasti, kuin hiipien. Mustatäplähiipijä istuskelee mielellään aurinkoisilla paikoilla. Se elää melko pienellä alueella eikä poistu kauas. Perhonen istuu mielellään kukissa, erityisen usein sen näkee  metsäkurjenpolvella. Toinen koiras lentää ohi ja hiipijä ampaisee lentoon kaikkea muuta kuin hiipien. Se ajaa vieraan koiraan pois pariutumisreviiriltään ja palaa istuinpaikalleen. Tummempikuvioisen naaraan ilmestyessä reviirille koiras ei suinkaan aja pois, vaan aloittaa kosiomenot.  Pariutunut naaras munii munat  toukan ravintokasveille, joita riittää, sillä toukka syö monia heinäkasveja. Roteva, oranssi perhonen laskeutuu heinälle. Se levittää siipensä hauskasti paksupäiden tyyliin takasiivet levälleen ja etusiivet noin 90 asteen kulmaan. Perhonen on kuin minikokoinen Draken-hävittäjä. Piippopaksupää on niittyjen ja metsänlaitojen yleinen perhonen kesäkuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin. Piippopaksupääkoiraalla on etusiivissään tumma juova, jossa on erikoisia siipisuomuja. Ne erittävät tuoksua, joka houkuttelee naaraita ja saa ne myötämielisiksi sukua jatkamaan.  Sydänkesällä alkaa suurten hopeatäplien lentoaika. Ne ovat nopeita lentäjiä ja käyvät ahkerasti kukilla. Meillä lentää parikymmentä hopeatäplälajia, jotka kaikki ovat yläpinnaltaan oranssin ja mustan kirjavia. Ketohopeatäplä on yleinen niittyjen perhonen, joka viihtyy erityisesti ohdakkeiden ja ahdekaunokkien kukilla.

Mustatäplähiipijä on saanut nimensä siivistään ja hiipivästä lentotavastaan.

Pietaryrtillä ruokailee merkillisen näköinen, parisenttinen hyönteinen. Sen takaruumiin kärki näyttää skorpionin myrkkypistimeltä ja päässä on pitkä, pistimen näköinen kärsä.  Ulkonäöstään huolimatta skorpionikorento on ihmiselle vaaraton, kärsäkorentojen lahkoon kuuluva yleinen hyönteinen. Koiraalla on ”myrkkypistimelleen” perin toisenlainen käyttötarkoitus kuin oikealla skorpionilla. Koiras tarttuu tällä parittelupihdillä naaraan takaruumiiseen sukua jatkaessaan. Skorpionikorentojen häämenot ovat monimuotoisuudessaan mielenkiintoiset. Hyönteismaailmassakin kosiomenot on hoidettava onnistuneesti. Koiras lähestyy naarasta väräytellen siipiään. Naaraan eteen päästyään se erittää sylkirauhasistaan nopeasti kovettuvan sylkipisaran. Tämän lahjan se laskee naaraan eteen ja jää odottamaan reaktiota. Naaraankin siivet alkavat värähdellä sen tutkiessa houkuttelevaa lahjaa. Kun se alkaa syödä sylkipalloa, koiras tulee lähemmäs ja tarttuu parittelupihdeillään naaraaseen. Parittelu saattaa kestää tunteja, jopa päivän, ja koiras ruokkii naarasta aina uusilla sylkipalloilla.

Puroyökkönen on pieni, kolmiomainen yöperhonen, joka piilottelee päivät kasvillisuudessa.

Skorpionikorento on yksi oudoimman näköisistä hyönteisistämme. Vaikka niiden tummakuvioiset, kirkkaat siivet ovat isot, korennot ovat kömpelöitä ja laiskoja lentäjiä. Säikähtäessään ne heittäytyvät siivilleen, mutta laskeutuvat yleensä muutaman metrin päähän. Skorpionikorentojen esi-isiä lenteli jo mesotsooisella maailmankaudella 200 miljoonaa vuotta sitten.  Skorpionikorento on petohyönteinen, mutta myös ylikypsät marjat, siitepöly, mesi ja raadot kuuluvat sen ruokavalioon. Heinänkorrella kiipeilee pieni kovakuoriainen, joka on kaunis kuin koru. Solakan hoikkakukkajäärän peitinsiivet ovat verenpunaiset, niiden kärjet ovat mustat ja keskellä selkää kulkee kapea, musta juova.  6–11 millimetrin mittainen hoikkakukkajäärä on kukkajääristämme yleisin ja runsain. Se viihtyy erityisesti valkoisilla päivänkakkaroilla, kärsämöillä ja peltosaunioilla. Haavanlehdellä maailmaa tähyilee hyönteinen, joka näyttää kovakuoriaiselta, mutta ei ole. Litteällä, puolitoistasenttisellä otuksella on pitkät tuntosarvet ja kellanruskeat siivet takaruumiin päällä. Lapintorakka on yleinen koko maassa Ahvenanmaata lukuunottamatta.  Suomessa elää kaksi luonnonvaraista torakkalajia, lapintorakka ja metsätorakka. Ne ovat hyvin samannäköiset ja negatiiviselta kalskahtavasta nimestään huolimatta harmittomia eläimiä. Niiden sukulainen russakka eli ranskantorakka sen sijaan pilaa haisevilla eritteillään elintarvikkeita. 

Suurisiipiset skorpionikorennot ovat laiskoja ja kömpelöitä lentäjiä.

Teksti ja kuvat Timo Nieminen

Julkaistu: 22.8.2017