Aurinkoinen kesäpäivä saa päiväperhoset loistamaan kaikessa värikkyydessään. Sydänkesä on parasta päiväperhosaikaa, jolloin perhosmaailma on värikkäimmillään. Perhoset ovat kauniita, helppoja havaita ja hyvin monimuotoisia.

Päiväperhoset ovat perhosista värikkäimpiä ja monille tutuimpia. Niitä on kaikista perhosistamme vain viisi prosenttia, vähän yli sata lajia. Muita perhosia meillä elää yli 2 000 lajia.

Oikeasti perhosen siipi on läpikuultava kalvo, kuten kärpäsillä ja sudenkorennoilla. Värit ja kuviot muodostuvat siipeen kiinnittyvistä kymmenistätuhansista pienenpienistä, värikkäistä kitiinisuomuista. Suomut ovat kiinni pienellä varrella, ja jos perhosen ottaa käteen, sormiin irtoaa suomuja hienona pölynä.

Perhosten lahkon nimikin on Lepidoptera, joka tarkoittaa suomusiipisiä. Litteät suomut ovat hyvässä järjestyksessä kuin kattotiilet katolla. Niiden värit ovat tavattoman moninaisia. Toiset suomut saavat värinsä väriaineista eli pigmenteistä, toisten siivet ovat värikkäitä, vaikka niissä ei oikeastaan ole värejä lainkaan.

Sinisiipien heleä sininen ja kultasiipien hohtava kulta ovat ehkä kirkkaimpia värejä perhosten siivillä. Ne muodostuvat siipisuomun rakenteesta, väriaineita niissä ei ole. Siipisuomuissa on kaksinkertainen, uurteinen kalvo, joka heijastaa vain tietyt aallonpituudet takaisin. Väri vaihtelee myös katselukulman mukaan. Toisesta kulmasta väri on kirkkaampi kuin toisesta.

Hopeatäplien takasiipien alapinnan hohtavan hopeiset täplät ovat merkillisiä. Niissä ei ole mitään väriaineita, vaan ne ovat täynnä pieniä ilmarakkuloita. Rakkulat heijastavat valon tehokkaasti takaisin, ja siksi täplät näyttävät loistavan hopeisilta.

Monesti koirasperhonen on värikkäämpi kuin naaras. Sinisiipikoiraat hyödyntävät värejään kosiessaan naaraita. Naarassinisiivet ovat usein ruskeita, jotta ne sulautuisivat paremmin maastoon muniessaan kasvillisuuteen.

Kirkkaankeltainen sitruunaperhonen lepattelee niityllä. Se loistaa kauas, mutta laskeuduttuaan kasvillisuuteen se katoaa näkyvistä. Perhonen painaa siipensä yhteen selkäpuolelle ja muistuttaakin yhtäkkiä kasvin lehteä. Perhosen muoto häviää, ja se muuttuu osaksi kasvillisuutta.

Auroraperhonen on huomiota herättävän värinen alkukesän perhonen. Koiraalla on etusiivissään laajat, kirkkaan oranssit väriläikät, jotka loistavat sen lentäessä. Sen luulisi olevan vaikea muuttua huomaamattomaksi. Mutta ei hätää: niin vain sekin häviää laskeuduttuaan niityn kasvillisuuteen.

Auroraperhosen takasiipien alapinnalla on vihreitä, persiljamaisia kuvioita, jotka rikkovat siiven muodon ja ovat samalla hyvä suojaväri. Siipien alapinnan väritys peittää etusiipien kirkkaat värit. Myös tuttu nokkosperhonen piilottaa kirkkaat värinsä sulkemalla siipensä, jolloin himmeäntummat siipien alapinnat kätkevät sen näkyvistä.

Pajukäärömittari hämää saalistajia siipien poikki kulkevalla tummalla juovalla. Se kadottaa perhosen ääriviivat halkaisemalla sen ikään kuin kahtia, jolloin perhosen muoto häviää. Saalistajat, jotka havaitsevat perhoset niiden ääriviivojen perusteella, saattavat erehtyä jättämään mittarin rauhaan. On kuin pajukäärömittari olisi kaksi erillistä osaa, jotka eivät enää muistuta perhosta.

Perhostoukilla on samantapaiset keinot kätkeytyä kuin aikuisillakin. Monet mittarintoukat jäljittelevät erehdyttävällä tavalla oksantynkää tai lehtiruotia. Isomittari on vienyt oksaksi naamioitumisen äärimmilleen: se jopa talvehtii oksaksi naamioituneena. Se on jähmettynyt jäykäksi oksaksi lehtipuun oksistossa, mistä sitä on lähes mahdoton havaita muiden oksien joukosta.

Toisilla toukilla on monenlaisia piikkejä ja ulokkeita, nystyjä sekä pitkiä ja myrkyllisiäkin karvoja, jotka tekevät niistä vähemmän houkuttelevia suupaloja. Muutamien kehrääjäntoukkien karvat ovat myrkyllisiä ja linnut välttävät niitä. Kumma kyllä käki pitää erityisesti karvaisista toukista.

Perhosten joukosta löytyvät hyönteismaailman parhaat piilottelijat. Varsinkin monilla yöllä lentävillä perhosilla on hämmästyttävä naamioväritys niiden levätessä päivät puunrungoilla tai kallion pinnalla.

Mittarit ja yökköset torkkuvat päivännäön puunrungoilla, mistä lintujen olisi helppo napsia niitä ravinnokseen – elleivät ne harhauttaisi saalistajiaan.

Täpläharmomittari on hento, jäkäläkirjailtu perhonen, joka lentää lämpiminä kevätöinä ja lepäilee päivisin puunrungoilla siivet levällään. Kun se asettuu puunkyljelle, harmaanvalkoiset ja ruskeakuvioiset siivet häivyttävät sen näkyvistä.

Komea siniritariyökkönen on yökkösistämme suurin, sen siipiväli voi olla yli yhdeksän senttiä. Perhosen takasiivissä on tummalla pohjalla upea, leveä sininen poikkivyö. Perhonen lentää loppukesän öinä ja torkkuu päivät puunrungoilla. Se peittää värikkäät takasiipensä etusiivillä, jotka sulautuvat puunrungon väritykseen.

Yli sata vuotta sitten huomattiin, että saastuminen saattaa vaikuttaa perhosten väreihin. Englannissa havaittiin, että saastuneilla alueilla normaalisti vaaleasta koivumittarista oli syntynyt tumma, lähes musta muoto. Ilmiö nimettiin teollisuusmelanismiksi, sillä tummien yksilöiden väri syntyy tumman väriaineen, melaniinin lisääntymisestä.

Tummien yksilöiden lisääntymisen pääsyynä pidettiin jäkälien katoamista puunrungoilta ilman saastumisen vuoksi. Melkein valkoinen koivumittari kätkeytyy päivälevollaan jäkäläiseen puunrunkoon, mutta saastuneilla alueilla vaalea perhonen erottuu selvästi tummalta rungolta. Tummat yksilöt hyötyvät uudesta värityksestään, ja ne jäävät huomaamatta.

Tumma puuyökkönen on kapeasiipinen, mustan ja tummanharmaan kirjava perhonen. Se lentää myöhään syksyllä ja talvehdittuaan taas keväällä. Viime vuosikymmeninä tumma puuyökkönen on muuttunut entistäkin tummemmaksi, melkein mustaksi. Saalistajilla on varmasti vaikeuksia havaita sitä päivälevolta puun kyljeltä.

Oudoimpia suomuja lienevät tuoksusuomut. Monilla päiväperhoskoirailla on etusiivissään koirassuomuja, jotka erittävät naarasta houkuttavia tuoksuja. Joillakin perhosilla tuoksusuomut ovat hajallaan muiden suomujen seassa, toisilla ne ovat yhdessä muodostaen siipeen koirastäplän. Koiraiden tuoksut ovat hyvin mietoja ja toimivat vain läheltä.

Merenrannoilla lentelee yleisenä ruskehtava hietaheinäperhonen. Koirastäplien erittämän tuoksun merkitystä on tutkittu seuraamalla hietaheinäperhosen kosiomenoja. Kun koiras huomaa lentävän naaraan, se syöksähtää perään ja seuraa sitä, kunnes naaras laskeutuu.

Koiras laskeutuu naaraan eteen ja siirtyy niin, että naaraan tuntosarvet osuvat koiraan etuosan päälle. Sitten koiras painaa etusiipensä yhteen, jotta naaraan tuntosarvet painautuisivat tuoksuvia täpliä vasten. Perhosten hajuaisti on tuntosarvissa, ja näin naaras virittyy suvunjatkamiseen.

Tutkijat poistivat joiltakin perhoskoirailta tuoksusuomut. Ne kosiskelivat naaraita entiseen tapaan, mutta naaraat eivät suostuneet paritteluun.

Joillakin perhosilla tuoksu on niin voimakas, että tarkkahajuaistinen ihminenkin pystyy sen haistamaan. Hohtosinisiipi tuoksuu suklaalta, tummahäränsilmä sikarilaatikolta ja kaaliperhonen orvokinjuuri-rohdokselta.