Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Image

Pelottava kauneus

Pelottava kauneus

Katja Kallio vältteli Aki Kaurismäen ­elokuvia koska arasteli tuntea myötätuntoa.

Jotkut kokemukset tulevat elämässä eteen väärällä hetkellä ja väärällä tavalla, ja aiheuttavat kaikenlaisia hankalia tunteita, joita ei yhtään huvita käsitellä. Silloin tuntuu siltä, että koko juttu on parasta vain kieltää ja unohtaa, ja väistää tulevaisuudessa jos voi. Monesti kyseessä on kokemuksista perinpohjaisin eli seksi. Minun kohdallani kyseessä ovat Aki Kaurismäen elokuvat.

Olen nähnyt niitä useita, mutta minulla on niistä epäilyttävän hämärät muistikuvat. Tiedän nähneeni aikoinaan Elokuva-arkistossa Hamletin liikemaailmassa. Varmaan näin samalla muitakin elokuvia, sillä kyseessä oli selkeästi kokonainen sarja: ainoa muistikuvani on, että olen mennyt teatterista ulos ja tullut hetken kuluttua takaisin sisään.

Vähän myöhemmin asuin Roomassa ja näin kadulla mainoksen Kaurismäen elokuvasta. Se saattoi olla Varjoja paratiisissa tai Ariel tai molemmat, sillä kyseessä oli kaiketi silloinkin sarja. Minä käänsin selkäni hänen hylätyille, työttömille vaapsahaisilleen, ja menin katsomaan Sergio Rubinin tai Andrea Barzinin tai Giuseppe Tornatoren ohjaustyön, puheliaan, temperamenttisen ja onnellisenkin elokuvan, sillä sellainen kuvittelin siihen aikaan itsekin olevani.

Kaurismäen edellisen Ranskaan sijoittuvan elokuvan Boheemielämää menin katsomaan, mutta en muista lainkaan missä olosuhteissa. Tietoiseksi torjuntatyöni muuttui vihdoin nähdessäni Kauas pilvet karkaavat. Kun Kati Outinen ja Kari Väänänen seisoivat elokuvan lopussa ravintolansa ovella, ajattelin ensi kertaa selkeästi: tätä ei saa päästää liian syvälle. Se oli suora käsky sisältäni. Jos päästäisin, joutuisin suremaan, kenties itkemään lohduttomasti näitä hahmoja ja elämää ylipäänsä. Ja koska itkeminen on raskasta ja pelottavaa ja muistuttaa jotenkin hukkumista, päätin etten tee sitä. Nauramaankaan en suostunut, sillä sekin on antautumista. Ja onnistuin. Pari tuntia myöhemmin oli kuin en olisi mitään kokenutkaan.

Ikävä sanoa, mutta mieleen tulevat tytöt, jotka kieltävät sittenkään olleensa viime lauantaina jonkun kanssa silleen. Ei ole tapahtunut, he sanovat, tai ainakaan sitä ei lasketa. Miten niin ei? No koska se ei ollut sisällä asti, he sanovat, ja jos olikin niin ainakaan se ei liikkunut. Ei liikkunut, ei lasketa.

Miksi he niin väittävät? Mahdollisesti kokemus oli yksinkertaisesti kamala. Tai sitten asia on hiukan mutkikkaampi. Ehkä kumppani ei sopinut heidän kuvaansa itsestään, tai kenties siihen kuvaan, jonka he toivoisivat muilla olevan heistä. Tai ehkä koko juttu saattaisi tutkailtaessa paljastaa kaikenlaista inhottavaa heistä itsestään, ehkä heikkoutta tai himoa tai yksinäisyyttä, ja siksi se on turvallisinta kieltää.

Seuraavaksi minä pelasin taas varman päälle ja jätin väliin Miehen vailla menneisyyttä. Mutta ruukku palaa kaivolle kunnes se menee rikki. Niin sanoi vanha pakolaismies Kaurismäen uutuuselokuvassa Le Havre, sillä sen minä näin. Siinä kuulemma jo Boheemielämässä esiintynyt, silloinen kirjailija Marcel Marx (André Wilms) toimii kengänkiillottajana normandialaisessa satamakaupungissa.

Marcelin ja rahtikontissa erehdyksessä Le Havreen päätyvän afrikkalaisen pakolaispojan kohtaamisesta kertova elokuva on melkein uskomattoman kaunis, kiltti ja hassu. Onnellinenkin se on. Höperö se sen sijaan ei ole, eikä sievistelevä, eikä mikään kiiltävä muotovalio. Siinä joutuu katsomaan totuuksien paljastumista ihmisistä sillä pienellä julman kauniilla tavalla, jolla elämäkin joskus niitä paljastaa. Kerran eräs ystäväni katseli tyynesti raitiovaunun ikkunasta pysäkillä istuvaa juoppoa. Yhtäkkiä juoppo veti taskustaan punaisen kamman ja alkoi kammata hiuksiaan, ja ystäväni alkoi itkeä. Punainen kampa teki pultsarista silmänräpäyksessä ihmisen, joka on menettänyt pelin ajat sitten, joko heikkouttaan tai huonoa tuuriaan, mutta joka yhä taistelee arvokkuudestaan tällä heiveröisellä aseella.

Le Havre on täynnä vastaavia taikakaluja, jotka läpäisevät ihmisen kaikki suojavarustukset. Mutta koska se on niin lohdullinen elokuva ja herättää jotakin paljon järkytystä tai ihailuakin suurempaa (rakkautta nimittäin), uskalsin vihdoin antautua. Ehkä Ranskan läsnäolo soi hiukan etäisyyttä, mutta joka tapauksessa tässä elämäni vaiheessa tiedän jo, että kaikilla on takataskussaan punainen kampa, myös minulla, enkä pelkää niin paljon myötätuntoa. Le Havrea en unohda, enkä tämän kokemuksen yksityiskohtia, kuten sitä että kassissani oli sateenvarjo ja banaani, tai että vessan lamppu oli rikki.

Sisällä oli, ja liikkui. Lasketaan.

*

Kolumnisti Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, jolla on usein tukka kampaamatta. 

Image 8/2011

Kirjoittajan muut kolumnit

Julkaistu: 9.9.2011