Eeva

Pelokkaan miehen tunnustukset



Pelokkaan miehen tunnustukset

Kurkistin uteliaana ihmisenä papereitani ja yllätyin. Etulehdelle oli kirjoitettu: Potilas: Noin kolmekymmentävuotias mies. Melko pelokas.
Teksti Eeva toimitus

Vuonna 2000 vieraillessani Tampereen Työväen Teatterissa hakeuduin hammassäryn takia lääkäriin. Hoitojen loputtua hammaslääkäri ojensi minulle potilastietokansioni luovutettavaksi mahdolliselle hoidon jatkajalle Helsingissä. Kurkistin uteliaana ihmisenä papereitani ja yllätyin. Etulehdelle oli kirjoitettu: Potilas: Noin kolmekymmentävuotias mies. Melko pelokas. Aluksi panin mielessäni hanttiin. Minähän käyttäydyin aina iloisesti ja reippaasti hammaslääkärin vastaanotolla. Puhuin paljon ja naureskelin verta syljeskellessäni.

Sitten ymmärsin. Niinpä niin. Lääkäri näki suojaukseni lävitse. Muistin yhteen puristetut käteni ja oikean jalkani, joka ei suinkaan levännyt tuolilla, vaan törrötti täysin jäykkänä sivulle ojentuneena. Tunnustin pelokkuuteni ja hakeuduin pelkopotilaisiin erikoistuneelle hammaslääkärille. Olin onnekas. Ulkopuolelta tullut tieto sai minut myöntämään pelkoni ja toimimaan sen mukaan.

Arkielämääni eniten haittaava pelkoni on kuitenkin tuulenpelko. Ancraofobia. Kammoan myrskytuulta, mutta vähäisemmätkin tuulennopeudet saavat minut hermostuneeksi. Taipuvat puut, liehuvat liput ja rakennustyömaiden irrallaan räpisevät pressut ja paukkuvat kattopellit kertovat voimasta, jota en voi hallita enkä kesyttää. Joskus myrskyn pauhatessa joudun pysähtymään kadulla ja rauhoittamaan mieltäni, että pystyisin taas kävelemään eteenpäin. Tunnen halua paeta kellariin tai paksujen kiviseinien suojiin, jotten kuulisi tuulen kammottavaa ääntä.

Pelkooni nähden asun täysin väärässä paikassa: puutalon ylimmässä kerroksessa, mäen päällä. Myrskyöinä talo natisee ja tärisee kuin hirviön kourat puristaisivat ja ravistelisivat sitä. Ainoa keino nukkua on kuunnella musiikkia korvalapuilla niin, että muut äänet peittyvät. Joskus olen jopa harkinnut pakenevani hotelliin yöksi.

Mistä pelkoni sitten johtuu? Minulle on kerrottu, että ollessani noin kolmen vanha hyvin läheltä taloamme kulki trombi. Pyörre kaatoi mennessään puita ja repi irti naapurin ladon oven. Ehkä olen varhaislapsuuteni kesinä kokenut myrskyn, joka ei jätä minua rauhaan vieläkään.

Samassa talossa syntyi toinen fobiani. Nimittäin fasmofobia eli kummitustenpelko. Se tapaus ei piileskele tiedostamattomalla alueella vaan lukeutuu ensimmäisiin lapsuusmuistoihini. Olin alakerran olohuoneessa yhdessä veljeni ja serkkujeni kanssa, kun huoneen perällä oleva ovi avautui ja huoneeseen ilmestyi valkea hahmo hiilihanko kädessään. Kaikki kiljuivat ja pakenivat huoneen nurkkaan. Minut nuorimmaisena jätettiin reilusti etummaiseksi. Aloin huutaa hysteerisesti.

Seuraavassa muistikuvassani äitini vie minua verannan poikki yläkerran asuntoomme. Valkea hahmo istuu tuolilla samalla verannalla. Minulle on kerrottu, että vapisin vielä seuraavana aamunakin herättyäni. ”Kummitus” oli vanhin serkkuni, joka perinteisellä lakana ja hiilihanko -yhdistelmällä onnistui esityksessään loistavasti. Ainakin minuun, kolmivuotiaaseen, se meni täydestä.

Kummitustenpelkoni kanssa pystyn elämään suhteellisen normaalisti. Vieraissa asunnoissa saatan tosin nukkua valot päällä ja tarkistaa komerot. Ovet lukitsen aina, vaikka tiedän, että aaveitten kanssa se on turhaa touhua. Kummitukset yllättävät aina. Sen tiedän, koska olen kaksi kertaa niihin aikuisiällä törmännyt.

Psykiatrien mukaan fobioihin tehoaa parhaiten niin sanottu altistushoito. Siinä yhdessä tukihenkilön kanssa tutustutaan pelon kohteeseen ja askel kerrallaan pyritään hallitsemaan pelontunnetta tai oppimaan siitä pois. Aaveitten kanssa on vain kiusallisen vaikea sopia altistushoidon aikataulusta.

Olisiko toinen ääripää mahdollinen? Poistaa elämästä kaikki pelkoa aiheuttava. Olen harkinnut muuttamista Etelämantereelle vuorijono A:lle. Tämä yli neljäntuhannen metrin korkeudessa sijaitseva ylänkö on maailman tuulettomin paikka. Ihmisjalka ei ole sinne koskaan astunut, joten se on vapaa myös hammaslääkäreistä ja kummituksista. Aikeeni esteenä on vuorijonon sijainti ja keskilämpötila, joka on miinus seitsemänkymmentä astetta.

Luulen, että on sittenkin parasta tulla pelkojensa kanssa sinuiksi. Oppia ymmärtämään niitä. Ne ovat ihmisyytemme rakennusainetta, pimeää materiaa, joka sitoo meidät toisiimme. Ihmisen yöpuolta, johon tutustuttuamme saatamme ymmärtää toisiamme taas hieman paremmin.

Julkaistu: 21.3.2017