Image

Pelkkää sydäntä



Pelkkää sydäntä

Arytmia-elokuvassa jokainen ihmiskohtalo on pisara meressä, huomaa Katja Kallio.
Teksti Katja Kallio
Kuvat Anja Reponen

Kun olin viidentoista vanha, sain tanssitunnilla ensimmäisen rytmihäiriöni. En ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse, yhtäkkiä vain rinnassa jysähti ja silmissä sumeni. Sydän hakkasi hulluna ja tuntui paisuvan paisumistaan, kunnes se oli niin iso, että olin pelkkää epätoivoisesti moukaroivaa sydäntä. Tämä kokemus olisi palannut elävästi mieleeni venäläisen Boris Hlebnikovin uusimmasta elokuvasta, vaikkei sen nimi edes olisi Arytmia.

Arytmia kertoo kolmekymppisestä lääkäripariskunnasta, joka joutuu yhtaikaa avioliittokriisiin ja paikallisen sote-uudistuksen jalkoihin. Oleg (Aleksandr Jatsenko) on ambulanssilääkäri, omapäinen, rohkea kaveri, joka tykkää soveltaa ja improvisoida ja joka onnistuu pelastamaan monta henkeä taktiikallaan. Katja (Irina Gorbacheva) on saman sairaalan nuori lääkäri, kaunis ja vakaa kuin pylväs. Kun sairaalan ensihoito-osastolle tulee uusi päällikkö uudistuksineen ja järjenvastaisine sääntöineen, kriisit kärjistyvät sekä työ- että rakkausrintamalla.

On vierähtänyt muutama vuosi siitä, kun olen viimeksi nähnyt venäläisen elokuvan. Edellinen oli Andrei Zvjagintsevin mainetta ja kunniaa niittänyt Leviathan, jossa uusioperhe taisteli korruptoitunutta pormestaria ja omia ongelmiaan vastaan Kuolan niemimaalla. Jäyhän ja jylhän ja raskassoutuisen Leviathanin rinnalla Arytmia on moderni, urbaani ja ketterä elokuva.

Yhteistäkin niillä on. Molemmat kuvaavat pitelemätöntä miestä ja kunnon naista ja tällaisen suhteen epätasapainoa. Molemmissa ilkeä, sairas Venäjä huohottaa kotioven ulkopuolella odottaen, että ihminen avaa ja päästää sen vyörymään sisään ja pistämään hulinaksi. Jos ovea ei avata, se tulee sisään väkisin.

Moskovalaisen Hlebnikovin aiemmista ohjaustöistä tunnetuin on festivaaleja kiertänyt roadmovie Koktebel, joka kertoo isän ja pojan toiviomatkasta Mustanmeren rantaparatiisiin. Arytmiassa ei väiky minkäänlaista paratiisin kangastusta, vaan siinä hallitsee hiipivä toivottomuus. Köyhät vanhukset ja yksinhuoltajat odottelevat ahtaissa asunnoissaan pää kainalossa Olegin saapumista. Tehostamisen myötä asiat pahenevat entisestään: joka ikisessä kohteessa odottaa raivostunut tai järjiltään säikähtänyt tai kuollut potilas. Jos päättää pelastaa sääntöjen vastaisesti yhden, toinen kuolee sillä aikaa. Sitten on piru merrassa, kun kerran päämäärä on nyt se, että potilaat kuolevat aina jonkun muun hoteissa.

Tätä murheellista laulua Zvjagintsev soittaisi kaikupedaali pohjassa, kun taas Khlebnikovin pianossa ei tunnu olevan kaikupedaalia lainkaan. Tragiikka on Arytmiassa arkista, ja huumoriakin on. Selvitetäänpä sitten Kansallisen yhtenäisyyden päivän kännistä joukkotappelua tai kannetaan vasta kuollutta ihmistä hissiin peiton sisässä kuin pyykkipussia, Hlebnikov kertoo tarinaansa hiljaa. Pisara meressä, hän tuntuu sanovan joka ikisestä ihmiskohtalosta, ja on oikeassa.

Ei ihme, että tällaisessa maailmassa pariskunnan tekee mieli jäädä yhteen, vaikka liitosta ei paljoa onnea koituisi. Kuten asia usein on, se mikä tekee Olegista sankarin yhtäällä, tekee hänestä konnan toisaalla. Rämäpäinen hengenpelastaja on kotioloissa arvaamaton hölmöilijä, johon ei voi luottaa yhtään. Mutta mitä siitä, kun sovinnon hetkinä maataan tuokio hiljaa kasvot toisen kaulaa vasten. Vain tässä hulluna hakkaava sydän nytkähtää kiltisti kuoppaansa ja sykkii niin kauniisti ja rauhallisesti, että se on melkein kuin hyväily. Suljetaan silmät, antaa byrokratian ja sairauden ja hullun liikenneruuhkan vyöryä eteenpäin, eivät nekään piittaa vähääkään siitä, onko joku Oleg onnellinen vai onneton tai joku Katja edes elossa.

Sen jälkeen kun hoksasin, että rytmihäiriö loppuu vain kylkimakuulla, on tullut makailtua ties missä: lentokentillä, puiston penkeillä, bussipysäkeillä. Ei siinä voi kuin odottaa ja katsella vaakatasosta, kun maailma jatkaa kulkuaan kuin olisinkin jo kuollut. Jonkin aikaa sitten älysin hommata vaivaani lääkkeet, kun tytärkin kasvoi isoksi ja alkoi hävetä. Äiti, noi luulee et sä oot sekakäyttäjä, hän valitti, kun makasin bussipysäkillä. Nykyään en juuri ajattele koko vaivaa.

Mutta kyllä minä arytmian edelleen heti tunnistan kun sen edessäni näen. Juuri tältä se tuntuu. Hiljainen autuus ja sitä ennen ikuisuuden pituinen paniikki, voimattomuus, sydämen yksinäinen mäiske.

Julkaistu: 16.5.2018