Puolenkymmentä pitkäsiipistä rusehtavaa pelikaania on mieleenpainuva näky. Ne liitävät hiljalleen kuin albatrossit muutaman metrin korkeudella meren pinnasta.
Meksikonlahden eteläisellä hiekkarannalla leuto tuuli leyhyttelee ja helpottaa lintujen lentonäytöstä seuraavien oloa.
On 30 asteen helle, aurinko porottaa korkealta. Se ei pelikaaneja haittaa, vaan ne laskeutuvat rantakivikkoon muutaman metrin etäisyydelle katsojista. Kaikki muu ympäristöstä unohtuu, kun pelikaanit esittelevät itseänsä ja taitojaan. Erityisesti linnun pitkä kaula ja kookas, joustavalla pussilla varustettu vahva nokka hämmästyttävät.
DDT ja muut ympäristömyrkyt romahduttivat ruskopelikaanin pesimistulokset USA:ssa vuonna 1972.
Pelikaanit kisailevat usein keskenään. Äkisti lentonäytös saa uusia muotoja. Linnut vetävät jarrut päälle, kallistuvat, ja syöksyvät yksi toisensa jälkeen suin päin nokka edellä veteen. Näin innostuvat ruskopelikaanit, jotka huomasivat kalaparven. Joku sai kalan, valutti veden pois leukapussistaan ja päätä taaksepäin heilauttaen nielaisi kalan kokonaisena. Myöhemmin kala sulaa pelikaanin vatsassa poikaselle sopivaksi sopaksi.
Ruskopelikaanit ovat aika velikultia. Niiden touhuilua ei malta olla seuraamatta, vaikka ilta alkaa pian hämärtyä ja linnut siirtyvät yöpuulle.
Pelikaanien venyvään leukapussiin sopii vettä lähes kymmenen litraa, mutta se lasketaan pois ennen kalansaaliin nielaisemista. Pussista myös syötetään poikasia oksentamalla sinne vatsasta puoliksi sulanutta ”kalakeittoa”.
Pelikaanilajeista ruskopelikaani on pienin, mutta Meksikon linnuista se on suurin. Painoa sillä on vajaa viisi kiloa, mutta siipien kärkiväliä silti kolmatta metriä. Pääväri on rusehtava, kun muilla pelikaanilajeilla valkoinen on hallitseva.
Rantaveden kivillä on useita nuoria kokoruskeita lintuja, jotka keskittyvät keskinäiseen seurusteluun ja höyhenpeitteen sukimiseen. Aikuiset, joilla on päässä ja kaulassa valkoista, uivat ympärillä, nousevat vähäksi aikaa lentoon ja taas syöksyvät kalan nähdessään.
Ruskopelikaanin sukellus on todella näyttävä esitys. Sen leukapussiin sopii lähes 10 litraa vettä, mutta lintu poistaa veden ennen saaliin nielaisemista.
Leukapussin hoitoon käytetään paljon aikaa. Runsaasti verisuonia sisältävä pussi toimii helteellä myös jäähdytyslaitteena. Pelikaani heiluttaa pussia, mikä poistaa tehokkaasti liikalämpöä.
Ainoat äänet ovat laineiden ja lintujen syöksyjen loiskahtelut. Ruskopelikaanit ovat hiljaisia. Poikaset pitävät vielä kaakattavia ääniä, mutta aikuiset ovat kehittäneet monimutkaiset elesarjat kommunikointiinsa.
Sepelkalastaja on kotimaisen kuningaskalastajan lähisukulainen. Niitä näkee usein teiden varressa ojien yläpuolella saalistamassa.
Viisikymmentä vuotta sitten ruskopelikaanien pesimistulokset romahtivat Yhdysvaltain rannikoilla. Syyksi paljastui DDT ja muut ympäristömyrkyt. Kun DDT kiellettiin vuonna 1972, pelikaanikannat kääntyivät taas nousuun. Nykyään ruskopelikaani on yleinen ja Pohjois-Amerikan tunnetuimpia lintuja.
Viimeisin notkahdus kehityksessä tapahtui vuonna 2010. Meksikonlahden suuren öljyonnettomuuden uhreista yli puolet oli ruskopelikaaneja.
Pesintä tapahtuu Yhdysvaltain ja Meksikon rannikoilla, muuna aikana lintu saalistaa etelämpänä Meksikosta Amazonin suulle ja Chileen asti.
Metallinhohtoinen höyhenpeite yllättää, kun harvinainen jukataninkalkkuna kävelee tiellä Calakmulin kansallispuistossa.
Toinen pohjoisamerikkalainen pelikaanilaji, iso valkoinen amerikanpelikaani, pesii Kanadan ja Yhdysvaltain pohjoisosien järvillä. Talvehtimaan se muuttaa Meksikoon, esimerkiksi Chapala-järvelle Guadalajaran lähelle. Yleensä näitä kahta amerikkalaista lajia ei näe samoissa paikoissa.
Pelikaaneille tyypillistä on pesiminen yhdyskuntina, jolloin on helpompi puolustautua hyökkääjiä vastaan. Ne ovat muutenkin hyvin sosiaalisia, ja kalastaminen on hyvin suunniteltua ryhmätyötä. Useimpien muiden tavoin amerikanpelikaanit kalastavat rintamana uiden. Siipiä läiskytellen ne ajavat kalaparven umpikujaan.
Pelikaanit ovat pysyneet aika samankaltaisina jo 30–40 miljoonaa vuotta. Oligoseenikaudelta on löydetty nykyiseen Pelecanus-sukuun sijoitettuja fossiileja.
Mustakondori on haaskalintu, jolle kelpaavat myös lintujen munat ja kaatopaikkajätteet.
Nykyisistä lajeista suurikokoisin on varmaankin monen yllätykseksi eurooppalainen kiharapelikaani, joka pesii Kreikassa, Romaniassa, Bulgariassa ja Venäjällä useiden Aasian maiden lisäksi. Sillä voi olla painoa 12 kiloa, pituutta 180 senttiä ja siipiväli 3,2 metriä.
Aiemmin uhanalaiseksi luokitellun kiharapelikaanin kanta on saatu nousuun suojelutoimilla. Kosteikkoja on suojeltu, metsästys kielletty, torjunta-aineita kielletty ja muutakin häirintää estetty. Kaikki pelikaanit ovat erittäin herkkiä häirinnälle pesintäaikaan.
Ihmistoiminnan lisäksi pelikaaneja uhkaavat monet loiset ja taudit. Muutama vuosi sitten esimerkiksi Perussa löydettiin yli tuhat ilmeisesti viruksen tappamaa pelikaania, ja vuonna 2015 Bulgariassa 45 aikuista kiharapelikaania kuoli lintuinfluenssaan, H5N1-virukseen.
Nopeasti lentävillä fregattilinnuilla on tapana rosvota ravintoa muilta merilinnuilta.
Mutta onhan Meksikossa muitakin komeita kosteikkolintuja. Kun ajaa läpi Jukatanin, ei voi olla kohtaamatta valkoisina hohtavia haikaroita. Isot amerikanibishaikarat ja jalohaikarat saalistavat soilla ja lepäävät puissa. Pienempi lehmähaikara viihtyy erityisesti karjalaitumilla lehmien vierellä ja nauttii lehmän selässä ratsastamisesta.
Jalohaikara ja lehmähaikara on tavattu Suomessakin. Jalohaikara peräti talvehti Tampereen Iidesjärvellä kolme vuotta sitten.
Ruskopelikaanien seurana Meksikonlahden rannalla voi nähdä tepastelemassa amerikanharmaahaikaran ja mustakondorin. Tienvarren sähkölinjoilla näkee mielenkiintoisen sepelkalastajan tähyilevän saalista. Jukatanilla voi illan hämärtyessä tiellä yhtäkkiä tepastella välillä uhanalaisenakin pidetty värikäs jukataninkalkkuna.
Lintumatka Meksikoon kannattaa yhä, vaikka värikkäiden isojen papukaijojen näkeminen on entistä harvinaisempaa.
Teksti ja kuvat Riitta Angervuo ja Aarre Leskinen
