Apu

"Pelaaminen täytti koko elämäni"

"Pelaaminen täytti koko elämäni"

Pahasta peliriippuvuudesta kärsinyt Suvi Salmi sanoo, ettei koskaan ole liian myöhäistä havahtua tilanteeseensa.
Teksti Liisa Talvitie
Kuvat Timo Villanen
Mainos

JÄLJET PIHAMAALLA paljastavat, että kotona ollaan. Ypäjän hevospitäjän hiljaisella asuntoalueella ei näy iltapäivällä muita elonmerkkejä.

Oven avaa 23-vuotias lähihoitaja Suvi Salmi. Ypäjän vanhusten palvelukeskuksessa kolmivuorotyötä tekevä nuori nainen on juuri palannut päivävuorosta.

Kauniissa ja siistissä rivitalokaksiossa on häivähdys tuoksukynttilän parfyymiä. Hyllyillä on mietelauseita ja seinillä tauluja, jotka esittävät New Yorkia ja Pisan kaltevaa tornia.

Suvi Salmi ei ole maailmanmatkaaja. Hän on tänä vuonna lähdössä ensimmäiselle pidemmälle ulkomaanmatkalleen Kosovoon, josta hänen hyvä ystävänsä on kotoisin.

Syy siihen, ettei Suvi Salmi ole matkustellut, on ollut peliriippuvuus. Hän sairastui siihen teini-ikäisenä ja on kokenut henkisen ja talou-dellisen konkurssin.

Pelaaminen johti isoihin velkoihin, elämänhallinnan menettämiseen ja erakoitumiseen. Nyt Suvi on valoisammalla tiellä, ja hän haluaa kertoa tarinansa auttaakseen muita peliriippuvaisia.

Heitä Suomessa on yhä enemmän. Suomalaiset häviävät rahapeleihin yli 1,5 miljardia euroa vuodessa.

OON KAI AINA OLLU jollain tavalla koukussa voittamiseen. Siitä tulee hyvä tunne ja jollain tasolla epäsuoraa kiitosta itselleen. Sitä koin lapsena kauhean vähän saavani. En oo ollu vielä 15 vuottakaan, kun oon jo osannut upottaa kolikot taskunpohjalta peliautomaatteihin kaupassa. Usein sieltä sai itselleen tuplattua rahansa, välillä enemmänkin.

Suvi opetteli pelaamaan kolikkopeleillä jo 12–13-vuotiaana. Tuttu kauppias ei välittänyt siitä, ettei tytön ikä olisi sallinut pelaamista.

– Se oli kauppareissuilla hyvää ajanvietettä, enkä ymmärtänyt, miten pelaamiseen voi jäädä koukkuun.

Suvin pelaaminen kiihtyi vuosien myötä. Hän pelasi kaikki syntymäpäivä- ja joululahjarahat, kesätyörahat ja lopulta myös opintotuet.

Vuonna 2009 hän pääsi Raha-automaattiyhdistyksen, RAY:n, hommiin jakamaan kortteja. Hän sai silloin tietoa peliriippuvuudesta, mutta se ei häntä hillinnyt.

– Kun tienasin paremmin, rahaa oli muka enemmän pelaamiseen. Kaikki mitä tuli, myös meni ja ylikin. Pelasin kolikkoautomaateilla. Nettipokeriin en onneksi koskaan sortunut.

Samana vuonna 2009 Suvi pääsi opiskelemaan automaatiota Jyväskylän ammattikorkeakouluun. Hän viihtyi opinnoissa vain nelisen kuukautta ja palasi Ypäjälle.

– Pelaaminen täytti koko elämäni. Aloin ottaa pikavippejä ja nekin rahat pelasin. Velkakierteeni oli alkanut ja paheni koko ajan. Monet sähkölaskut jäivät maksamatta, ja kerran olin kaksi kuukautta sähköttä. Muutin siksi ajaksi äidin luokse.

Kaupassa hän ei voinut ostaa viiden euron juustoa, mutta viisikymmentä euroa meni hetkessä kolikkoautomaatin kitaan. Velkoja oli kertynyt jo kymmeniätuhansia euroja.

Suvi muistaa yhä sen koukuttavan tunteen, minkä läheltä piti -tilanne synnyttää peliriippuvaisuuteen sairastuneessa.

– Aivot toimivat niin, että tilanne koukuttaa aina vain uudelleen. 

PELAAMINEN ALKOI HALLITA ELÄMÄÄ aivan täysin. Ihmissuhteissa työnsin kaikkia kauemmaksi, enkä halunnut kenenkään tietävän niin häpeällistä asiaa, että olin veloissa korviani myöten. Olin ajautunut velkakierteeseen. Valehteleminen alkoi olla jokapäiväistä, ja pahinta oli että valehteli itselleen. Jotenkin uskotteli, että seuraavan kerran, kun voittaa, niin saa hävittyjä rahoja takaisin. Kuten arvata saattaa, kaikki vähäiset voitetutkin rahat löysivät tiensä melko nopeasti takaisin sinne pelikoneisiin.

Suvi pääsi töihin Ypäjän keskustan baariin. Sen tiskiltä oli puolitoista metriä matkaa pelikoneelle.

Suomi on maa, jossa pelikoneita löytyy joka kaupasta ja kioskista sekä melkein joka baarista.

– Pelasin työaikana ja sen jälkeen ja saatoin lähteä pelaamaan vaikka keskellä yötä. Laskut jäivät maksamatta, ja lopulta menetin luottotietoni. Otin rahaa työpaikan kassasta ja kuvittelin maksavani summan takaisin palkastani.

Vuonna 2011 Suvi allekirjoitti itse erotodistuksensa. Hänen esimiehensä osoitti niin suurta ymmärrystä, ettei tehnyt alaisestaan rikosilmoitusta.

– Jossain oli onnea matkassa. Muistan ikuisesti sen hetken, kun astelin palaverin jälkeen ovesta ulos. Maailmani oli romahtanut, Suvi sanoo keittiönpöytänsä ääressä.

Työpaikan menetyksen takia Suvi erakoitui entisestään. Syyllisyys riivasi häntä yötä päivää, ja meni puoli vuotta, ennen kuin hän uskalsi kertoa potkuista läheisilleen.

Kaikeksi onnettomuudeksi Suvi menetti vuodeksi myös ajokorttinsa, koska oli unohtanut uusia kortin autokoulun kakkosvaiheen jälkeen.

Maaliskuussa 2011 Suvi aloitti työkokeilun Ypäjän palvelukeskuksessa. Hän innostui työstä niin, että aloitti työn ohessa lähihoitajaopinnot.

– Uusi työ antoi voimaa, jota en ollut vuosiin kokenut.

Hän sai myös hyvää palautetta ja koki olevansa jonkin arvoinen. Havahtuminen oman elämäntilanteen mahdottomuuteen oli alkanut.

PÄÄTIN, ETTÄ LOPETAN PELAAMISEN. En anna pelien enää hallita elämää, vaan yritän olla itse oman elämäni suunnannäyttäjä. Marssin työvoimatoimistoon ja päädyin vanhainkodille työharjoitteluun. Ihastuin työhön ja hain kouluun. Töitä riitti työharjoittelun jälkeen, ja se antoi voimia jaksaa kahlata eteenpäin talousahdingossa. Rakastin työtäni ja joka päivä, yhä edelleenkin, lähden hymyilevänä töihin.

Ihmeellistä on se, että Suvi alkoi selvitä peliriippuvuudestaan ilman apua. Vaikka hän ei hakeutunut peliriippuvaisten tukiryhmään, hän oli melkein vuoden pelaamatta. Toipumiseen kuuluvat repsahdukset aivan kuten alkoholismissa.

– Viimeinen repsahdus tapahtui vuonna 2012. Pystyin kuitenkin antamaan itselleni anteeksi, ja lähipiirini tuki minua.

Suvin elämän täyttää nyt mielekäs työ palvelukeskuksessa. Hän työskentelee myös 30-vuotiaan neliraajahalvautuneen miehen henkilökohtaisena avustajana.

Viime syksynä Suvi matkusti Helsinkiin Pelirajat’on -tapaamiseen. Hän kouluttautui peliriippuvaisten ryhmänohjaajaksi. Matkalla Helsinkiin hän kirjoitti tarinansa, josta osa on tämän jutun kursivoiduissa sitaateissa.

– Tapaamisessa oli helpottavaa huomata, että en ole ainoa, joka on kärsinyt tästä sairaudesta.

Lokakuussa 2013 Suvi piti Forssassa ensimmäistä omaa ryhmäistuntoaan. Hän kuuli tarinoita, joiden jälkeen oma elämä tuntui sittenkin onnistuneelta.

– Ryhmässä oli 30–70-vuotiaita. Yksi vanhimmista miehistä oli pelannut melkein neljäkymmentä vuotta ja joutunut kadulle pelivelkojensa takia.

Suvi ei joutunut kadulle, vaikka maksaa perintätoimistolle yhä velkojaan. Ulosotto on onneksi loppunut, ja rahaa on alkanut jäädä normaaliin elämään, kuten ensimmäiseen pidempään ulkomaanmatkaan.

SUVIN OIKEASSA RANTEESSA, hänen pelikädessään on tatuoitu avain.

– Se muistuttaa minua aina siitä, että avain omaan elämään löytyy vain itsestä, omista ratkaisuistani.

Suvi pelaa nykyään golfia. Hän löysi harrastuksen vuosi sitten.

– Minulla on vahva kilpailuvietti, mutta golfia pelatessa se ei haittaa.

Suvin lasivitriinissä on iso onnitteluplakaatti, jonka hänen ystävänsä lahjoittivat hänelle lähihoitajaksi valmistumisen vuoksi.

Plakaatissa lukee ”Konnasta tuli hoitsu”, ja plakaatin takana hymyilee Nalle Puhin Nasu.

Nasu on Suvin lempinimi, ja hän on löytänyt taas itsensä Nasuna.

– Minulla ei ole mitään hävettävää, ja olen kertonut avoimesti peliriippuvaisuudestani työpaikalla. Kukaan ei ole tullut tuomitsemaan.

Hän on myös käynyt rohkeasti puhumassa peliriippuvuudesta Forssan yläasteella, sosiaalitoimessa, seurakunnassa ja A-klinikalla.

– Pelien saatavuus on tehty aivan liian helpoksi, ja nettipelit ovat vain pahentaneet tilannetta. Pikavippejä saa tuosta vaan. Vaikka itse lopetin niiden ottamisen, sain tarjouksia tekstiviesteinä niin pitkään, että jouduin vaihtamaan puhelinnumeroni.

SUVI HALUAA KERTOA kaikesta tästä varsinkin nuorille, jotta nämä havahtuisivat pelien vaaraan ennen kuin on liian myöhäistä.

– Pelaamattomuus on vapauttava tunne. Hallitsen nyt itse elämääni ja osaan pitää lupaukseni itselleni ja läheisilleni. ●

Julkaistu: 26.5.2014