Apu

Pekka Sauri: ”Mä en koskaan unohtanut sua” – yksi muisto repäisee auki koko unohtuneen tallelokeron tietoisuuden holvikellareista

Pekka Sauri: ”Mä en koskaan unohtanut sua” – yksi muisto repäisee auki koko unohtuneen tallelokeron tietoisuuden holvikellareista
En voi tietää näenkö häntä enää milloinkaan, mutta Helsinki ja kesä ja ihmisen lyhyt elämä kimmelsivät yhden armollisen, iäisen hetken kuin kyynel, kirjoittaa Pekka Sauri kolumnissaan.
Julkaistu: 10.8.2021

Pekka, sanoi käheä ääni täyteen ahtautuneessa bussissa Runebergin­kadulla. Käännyin. Lippalakki- ja silmälasipäinen, keski-ikäinen mieshenkilö urheilukassi sylissä. Ei erityisiä tuntomerkkejä. Parta näytti aamulla ajellulta, tai edellisaamuna.

”Reijo”, hän sanoi (nimi muutettu). Vuodet vilisivät kaitafilminä, vuosikymmenet, kunnes humauksessa valkeni. Olin 1980-luvun alkupuolella Järvenpään sosiaalisairaalassa harjoittelemassa psykologin hommia, ja nuori, mutta paljon nähnyt sekakäyttäjä Reijo oli sattunut ”henkilökohtaiseksi asiakkaakseni”, kuten kuului sanoa.

Muistot tarkentuivat syvenevin värein: sairaalan vaatevaraston ruskeat vakosamettihousut, ruokalan myrkynkeltainen kurpitsasalaatti, ja ne ynseät, punakat, jääräpäiset naamat terapiaryhmän uppiniskaisessa kuolemanhiljaisuudessa.

Viimeinen pisara Reijon kotiväelle ja työnantajalle oli ollut tapaus, jossa poika oli makeistehtaassa sammunut kiljupäissään kesken työpäivän, ja sammiollinen kuumaa suklaamassaa oli päässyt valumaan tuotantohallin lattialle ja levinnyt kaikkiin ilmansuuntiin. Koko prosessi oli pitänyt ajaa siivouksen ajaksi alas. Reijo oli kertonut, että siitä oli tullut jonkin verran sanomista.

Muistot tarkentuivat syvenevin värein: sairaalan vaatevaraston ruskeat vakosamettihousut, ruokalan myrkynkeltainen kurpitsasalaatti, ja ne ynseät, punakat, jääräpäiset naamat terapiaryhmän uppiniskaisessa kuolemanhiljaisuudessa. “Jos te ette aio avata keskustelua, ei kyllä saatana mekään.”

Ja, kuten aina, yksi muisto repäisee auki koko kauan sitten unohtuneen tallelokeron jostakin tietoisuuden holvikellareista. Olin taas se näsäviisas wannabe-psykologi, joka elätti tulevaisuudestaan isoja luuloja, teeskenteli osaavaa ja kokenutta ja samalla pelkäsi jäävänsä minä päivänä hyvänsä kiinni osaamattomuudesta ja kokemattomuudesta.

Muistin Reijon istumassa vastaanottohuoneeni puhki hiutuneessa tuolissa kertomassa siihenastisen elämänsä suunnittelemattomasta kaaoksesta, ja siitä, mitä hän oli miettinyt tulevaisuudestaan. Sen rakentamiseen ei kovin vankkoja aineksia ollut käsillä.

Muistin avuttomuuteni ja voimattomuuteni: miten osaisin antaa näille ihmisille edes jotakin toivoa ja motivaatiota?

Reijo katsoi vielä bussin ovella taakseen ja hymyili kuin silloin kolmekymmentäseitsemän vuotta sitten sosiaalisairaalassa, vähän avuttomasti, mutta silti valoisasti ja luottavaisesti.

Reijo kertoi bussissa olleensa välillä kaksi vuosikymmentä raittiina, kunnes oli tullut ero lapsen äidistä ja eeppinen retkahdus haimatulehduksineen ja antabuksineen.

Jonkin ihmeen kautta Reijo oli kohonnut kuiville ja kävi nyt jo viidettä vuotta samassa työpaikassa jonkin ison viraston vahtimestarina. Ainoa lapsi harrasti nauhavoimistelua nuorten maajoukkuetasolla ja oli kirjoittamassa tulevana keväänä ylioppilaaksi.

Hänestä Reijo oli kovin ylpeä. Reijon oikean käden rystysiin oli tatuoitu R-O-C-K kömpelöin mustin kirjaimin.

”Mä en koskaan unohtanut sua”, Reijo sanoi jäädessään Kampin terminaalilla pois. ”Mä kuuntelin sua aina radiossa öisin, mutten kehdannut soittaa.”

Reijo katsoi vielä bussin ovella taakseen ja hymyili kuin silloin kolmekymmentäseitsemän vuotta sitten sosiaalisairaalassa, vähän avuttomasti, mutta silti valoisasti ja luottavaisesti. En voi tietää näenkö häntä enää milloinkaan, mutta Helsinki ja kesä ja ihmisen lyhyt elämä kimmelsivät yhden armollisen, iäisen hetken kuin kyynel.

4 kommenttia