Eeva

Pekka Sauri: "Koen yhä, että minun on selvittävä kaikesta yksin"



Pekka Sauri: "Koen yhä, että minun on selvittävä kaikesta yksin"

Helsingin johdosta väistyvä Pekka Sauri oli nuorena ujo poika, joka pelkäsi esiintymistä. Sittemmin Pekasta kasvoi someguru ja maailmanparantaja, joka arvelee olleensa välillä liiankin tunnollinen työssään.
Teksti Sanna Wallenius

Parvi harmaalokkeja on valloittanut Helsingin kauppatorin kulman. Kevään merkki, huomauttaa Pekka Sauri, 63, seuratessaan syöksykiitoja ikkunasta. Apulaiskaupunginjohtajan työhuoneesta on suora näkymä torille ja Esplanadin puistoon. Se on lintubongarin mieleen.

”Minulla on muuttolintuhavaintoja 49 vuoden ajalta. Pari vuotta sitten näin tuossa torilla merikotkan”, Sauri kertoo ja havahtuu kännykän piippaukseen.

Sähköpostiin on kilahtanut rakennusviraston tiedote, jonka Pekka sorvaa 140 merkin uutiseksi. Viesti päätyy heti Saurin 25 000 Twitter-seuraajalle:

Hylätyn näköisiä ajoneuvoja on siirretty kaupungin varastoon. Jos kaipaat omaasi, katso listaa täältä: http://www.hel.fi/

Pekka Saurista on tullut sosiaalisen median aktiivisin virkamies. Hän haluaa päästä vimmaisesti eroon vanhasta johtajamallista, jossa tietoa pantataan pölyisten kabinettien uumenissa. Mutta on niitäkin, joiden mielestä apulaiskaupunginjohtaja tuhlaa aikaa vääriin asioihin.

”Aina joku huomauttaa, että ehditkö tehdä mitään muuta. He eivät ymmärrä, että tämäkin on työtäni. Sosiaalinen media on mullistanut yritysviestinnän: nyt meillä kaikilla on mahdollisuus olla reaaliajassa vuorovaikutuksessa keskenämme.”

Ihmisen lähelle pääseminen on kiehtonut Pekka Sauria aina. Keskustelijana hän on rauhallinen: puhe kulkee matalalta ja verkkaisesti.

Pekka Sauri haluaa lähelle ihmisiä ja jakaa tietoa sosiaalisessa mediassa. Hän toivoo, että muutkin johtajat olisivat aktiivisempia somessa.

“Äiti kutsui minua sisäolennoksi, inessiiviksi”

Sama ominaisuus teki Saurin luotsaamasta Yöradiosta 1980- ja 1990-luvuilla suositun. Radio Cityn suorassa lähetyksessä päivystänyt Pekka oli kuin ystävä, jolle kuulijat uskoutuivat parisuhdehuolistaan ja jopa itsemurha-aikeistaan.

”Sain kuulla niin rankkoja elämäntarinoita, että välillä ne jäivät pitkäksi aikaa mieltä vaivaamaan. Pystyin samaistumaan ihmisten huoliin, muttei minulla aina ollut vastausta soittajien kysymyksiin. Kunhan kuuntelin.”

Harva Yöradion kuulija aavisti, että Pekka olisi kaivannut oman elämänsä ongelmaankin ratkaisua.

”Olihan se irvokasta. Yritin auttaa muita, vaikka tunsin itseni todella uupuneeksi.”

Vuonna 2014 julkaistussa romaanissa Parempaa kuin seksi tiivistyy koko Saurin elämä aina lapsuusvuosista vihreiden eturivin poliitikoksi. Saurin kirjaa markkinoidaan fiktiivisenä teoksena, mutta se on vahvasti omaelämäkerrallinen.

”Jännitin, mitä ystävät ja työkaverit ajattelevat, koska kirjassa on paljon hahmoja, joita ihmiset luulevat tunnistavansa. Toisaalta tiesin aina, että jonakin päivänä puran kokemukseni kansien väliin. Olin kerännyt materiaalia muistikirjoihin jo vuosia. Tässä iässä sitä on jo niin lähellä kalkkiviivoja, että kaikki suunnitelmat on parempi toteuttaa heti.”

Pekka sanoo, ettei ole koskaan nauttinut esillä olosta. Se on erikoinen väite mieheltä, joka on työskennellyt aina julkisissa ammateissa. Nelihenkisessä perheessä varttunut poika viihtyi jo lapsena omissa oloissaan lukien ja sarjakuvia piirtäen. Levysoittimessa pyöri Beatles.

”Olin aivan erilainen kuin veljeni, joka paineli pitkin kyliä omissa porukoissaan. Äidinkielen opettajana työskennellyt äitini kutsuikin minua inessiiviksi, sisäolennoksi.”

Poika, joka häpesi kuuden ällän todistustaan

Erillisyyden tunne kasvoi entisestään, kun Pekka kuusivuotiaana sairastui angiinamyrkytykseen ja joutui sairaalaan moneksi viikoksi. Poika meni niin heikkoon kuntoon, että lääkärit pelkäsivät jo pienen potilaan menetystä.

”Muistan vieläkin, kuinka ahdistavalta tuntui nähdä äidin ja isän huoli, kun he kävivät katsomassa minua. Silloin ymmärsin, etteivät he pysty auttamaan minua mitenkään. Tämä kokemus on heijastunut aikuisikään saakka. Koen yhä, että minun on selvittävä kaikesta yksin.”

Pekka tervehtyi, mutta koulun alettua edessä olivat uudet haasteet. Esiintymistilanteet olivat painajaisia.

”Yritin peittää pelkoni viljelemällä sarkastista huumoria. Tämä kääntyi valitettavan usein siihen, että vaikutin muiden silmissä ylimieliseltä”, hän naurahtaa.

Huomiota Sauri sai tahtomattaan. Hämeenlinnalaispoika oli oppinut lukemaan jo nelivuotiaana ja omaksui koulussakin uuden tiedon niin nopeasti, että kokeista tuli kymppejä. Pekka pääsi lyseoon koulunsa parhaana ja valmistui sieltä kuuden ällän ylioppilaana.

Loistotuloksen ainoa huono puoli oli, että se julkistettiin paikallislehdessä.

”Tiesin, että hyvä todistus oli opettajavanhemmilleni ylpeyden aihe, mutta minä koin huomion keskipisteeksi joutumisen silloinkin kiusallisena.”

Pekka on harrastanut lintujen bongausta pikkupojasta lähtien.

“Olen ylpeä, että uskalsin voittaa pelkoni”

Helsinki veti Sauria puoleensa jo varhain. Toisinaan hän hyppäsi koulun jälkeen junaan ja ajeli pääkaupunkiin. Perillä nuorimies ei ehtinyt olla aina edes tuntia, kun piti jo lähteä takaisin Hämeenlinnaan.

”Se riitti. Halusin päästä edes hetkeksi maalta urbaaniin sykkeeseen. Kävelin korttelin ympäri, ja saatoin poiketa levykauppaan. Hämeenlinnaan verrattuna Helsinki oli huikea suurkaupunki. Täällä koko maailma tuntui olevan avoinna”, Pekka muistelee.

Psykologian ja filosofian opinnot toivat Saurin lopulta pysyvästi pääkaupunkiin. Samalla ujon miehen elämässä kääntyi uusi sivu. Pekka päätti taistella irti esiintymispeloistaan. Ensin hän pääsi tekemään radio-ohjelmia, sitten tiskijukaksi Tavastia-klubille.

”Olen vieläkin ylpeä siitä, että uskalsin voittaa pelkoni. Jos olisin vain kärvistellyt asian kanssa, elämästä olisi tullut todella hankalaa. En olisi mitenkään pärjännyt nykyisessä työssä, josta valtaosa on jonkinlaista esiintymistä.”

Kun Pekka sai nuoruudenrakkautensa Gandul Sariksen kanssa kolme poikaa, Sampon, Panun ja Valon, vuorokauden tunnit tuntuivat loppuvan kesken. Kommuunissa asuvan perheen elämä täyttyi päiväkotiaamuista ja parittomista sukista. Hellalla porisi usein terveellinen kasvisruoka.

”Yritin olla täydellinen isä, ettei kukaan vain pääsisi sanomaan, että laiminlyön lapsia. Karsin unet minimiin, jotta pystyin kirjoittamaan lehtijuttuja ja väitöskirjaa öisin. Tämä kostautui yleensä seuraavana päivänä niin, että nukahtelin ratikassa seisaaltani”, Pekka muistaa.

Eniten paineita aiheutti politiikan mukana tullut julkisuus. Pekka arvelee, että hänen äidilleen se oli rankin paikka.

”Äiti oli puolittaisen kauhun vallassa aina, kun lehtiin ilmestyi jokin minua koskeva juttu. Vaikka olisin hoitanut 99 asiaa hyvin ja yksi olisi mennyt mönkään, niin hän kiinnitti huomionsa siihen yhteen epäonnistumiseen. Ei hän tarkoittanut mitään pahaa. Äiti oli vain huolissaan puolestani.”

Pekan aloittaessa vihreiden puheenjohtajana esikoispoika kävi vasta ala-astetta. Nuorimmat lapset olivat päiväkodissa.

”Voi olla, että toisilta se onnistuu, mutta minä en ainakaan pystynyt yhdistämään perhettä ja huippupolitiikkaa. Podin jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, etten ehtinyt olla tarpeeksi kotona.”

Lihavat liituraitapukusedät ja sekava maailma

Mitä mieltä te olette, puheenjohtaja Sauri? kysyy toimittaja Pekka Saurilta suorassa televisiolähetyksessä vuonna 1992. Seuraa kiusaantunut hiljaisuus.

”Tunsin itseni yhtäkkiä järjettömän uupuneeksi. Kaikki etukäteen mietityt vastaukset hävisivät mielestä. Tuli yhdentekevä ja turhautunut olo. Sellainen, että sama se nyt on, miten tämä menee. Se on poliitikolle vaarallinen tila, sillä silloin harkintakyky pettää ja tulee sanottua mitä tahansa.”

Pekka Sauri ei enää muista toimittajan kysymystä eikä omaa vastaustaan. Jotain ympäripyöreää se todennäköisesti oli. Yksi lyhyt ja napakka lause, jolla hän pelasti itsensä tv-haastattelussa ennen kuin ruletti pyörähti kohdalle uudelleen.

Ruletti on osuva vertaus kolmivuotiskaudelle, jonka Sauri uurasti Vihreän liiton johdossa. Puheenjohtajuus ei ollut koskaan Pekan unelma. Kutsu vain kävi, ja siihen oli vastattava.

”Jos olisin kieltäytynyt tehtävästä, olisin potenut syyllisyyttä koko lopun elämäni. Se johtuu vastuuntunnostani. Ajattelen usein, että ellen minä hoida nyt tätä asiaa, niin ei sitä kukaan muukaan tee.”

Ulkopuolisen silmin valinta tuntui luontevalta. Olihan Pekka Sauri ollut 1980-luvulla perustamassa vihreää liikettä yhdessä Heidi Hautalan ja Pekka Haaviston kaltaisten aktiivien kanssa.

”Nuorena minulla oli hirveän kyyninen kuva politiikasta. Näin vain liituraitapukuihin pukeutuneet lihavat sedät ja maailman, joka oli sekaisin. Siinä vaiheessa tuli oivallus, että voimme itse yrittää muuttaa asioita”, Pekka sanoo.

Mielipiteitään varten nuoret perustivat kulttuurilehti Suomen, jonne Pekka Saurikin kirjoitti artikkeleita ja taiteili pilapiirroksia. Pian räväkät jutut levisivät valtakunnallisiin lehtiin.

”Se oli tavallaan hienoa, mutta myös hirveää. Olisin halunnut pysyä vain takapiruna, joka auttaa muita ja toteuttaa visioita käytännössä. Koen yhä, että Pekka ja Heidi ovat niitä oikeita poliitikkoja.”

Kaupungintalon Ketju-veistos (Kimmo Kaivanto) tiivistää Saurin mielestä olennaisen meistä: olemme riippuvaisia toisistamme.

“Olen ollut aina liian kiltti”

Pekka tietää, että hänen olisi pitänyt jakaa työtehtäviä enemmän. Myös läheiset näkivät hänen uupumuksensa ja kehottivat hiljentämään tahtia.

”Olen ollut aina liian kiltti. Nuorempana joukossa oli varmasti myös narsistista yli-ihmisyyttä. Kun hoidin jonkin tehtävän itse ja onnistuin, sain siitä myös kaiken glorian.”

Vuonna 1993 paine kävi liian suureksi. Suomi velloi syvässä lamassa, ja työttömyys oli huipussaan. Sauri luopui puheenjohtajuudesta.

”Loppuaikoina minusta tuntui, että menetin elämäni hallinnan. Rajat tulivat vain vastaan, enkä enää jaksanut. Nykyään en sentään herää kylmässä hiessä, mutta ei siitä paljon puutu. Tuo kolmivuotiskausi on ollut raskainta aikaa elämässäni.”

Lisäsurua toi Pekan äidin menehtyminen keuhkosyöpään.

”Se oli kova paikka, vaikkakin ennustettavissa. Olin ollut äidin kanssa lapsesta saakka todella läheinen. Meidän välillämme oli ikään kuin salaliitto. Olimme molemmat luonteiltamme niin samanlaisia, että tunsin äidin hengenheimolaiseksi.”

Suhde isään jäi etäisemmäksi.

”En tiedä, mistä se johtui. Olimme kuitenkin kiinnostuneet samanlaisista asioista. Isä oli hyvin aktiivinen Hämeenlinnan kulttuuripiireissä ja pääsi lopulta myös vihreiden listoilta kunnallispolitiikkaan.”

“Ikä on tuonut itsevarmuutta ja rohkeutta”

Vuonna 1999 Pekka Saurin ja Gandul Sariksen avioliitto päättyi eroon. Muutos oli vääjäämätön ja tapahtui sulassa sovussa.

”Olimme tavanneet jo teininä. Siinä iässä jokainen ihminen on vielä niin raakile, että on mahdoton sanoa, minne elämä vie. Me irtaannuimme eri suuntiin, joten eroaminen tuntui lopulta hyvin luonnolliselta.”

Nykyisen vaimonsa, tutkija Pirjo Hiidenmaan kanssa Pekka avioitui seitsemäntoista vuotta sitten.

”Meillä on aika samanlainen arvomaailma ja kiinnostuksen kohteet. Tykkäämme lukemisesta ja kirjoittamisesta. Oleellisinta on kuitenkin se, että yhdessä on helppo olla.”

Pariskunnalla on yksi tytär, 15-vuotias Ilona, joka on kietonut isänsä pikkusormen ympäri.

”Vanhemmuus on ollut kuopuksen kanssa aivan erilaista. Poikani ovat jo aikuisia, joten pahimmat ruuhkavuodet ovat jääneet taakse. Minulla on hyvin välitön suhde Ilonan kanssa. Hän huolii minut jopa mukaansa shoppailemaan. Tai sitten se johtuu vain siitä, että minä maksan kaiken”, Sauri sanoo ja puhkeaa nauruun.

Pekka on pannut merkille, että elämänrytmi on muuttunut iän myötä leppoisammaksi. Entinen yökukkuja herää joka aamu ennen kuutta ja käy vaimon kanssa sauvakävelylenkillä ennen töihin tuloa.

”Ikä on tuonut itsevarmuutta ja rohkeutta. On helpottavaa, kun ei tarvitse katsella sivuille tai empiä. Tiedän jo, mitä haluan.”

Maailmanparantaja ja arjen onni

Onnellisuuden käsitettä Sauri myöntää miettineensä usein. Polku on ollut värikäs ja tapahtumarikas, mutta olisiko pitänyt saavuttaa vielä jotain lisää? Mitä onni edes on?

”Minusta tuntuu, että koko elämäni on ollut yhtä maailmanparannusprojektia. Olen asettanut itselleni tavoitteita ja mennyt hankkeesta toiseen pysähtymättä”, Pekka sanoo ja nojaa mietteliäänä taaksepäin.

”Minulla on ollut niin monta rautaa tulessa, että olen ehkä menettänyt tavallisen, pienistä arjen hetkistä koostuvan onnellisuuden. Mutta olen tyytyväinen tähän.”

Liiketunnistin sammuttaa työhuoneen valot. Sauri ponkaisee ylös ja läpsäyttää käsiään yhteen. Loisteputki syttyy. Taas yksi ongelma on ratkaistu.

Kuvat: Kari Kaipainen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 3/2015. Nettiartikkelia on päivitetty.

Julkaistu: 2.6.2017