Kun en ole ehdokkaana tulevissa eduskuntavaaleissa, ja muutenkin jäähdyttelemässä politiikasta, ryhdyn vapaaehtoiseksi vaalitarkkailijaksi demokratian tulevaisuuden nimissä. Me täällä Pohjan perukoilla olemme nimittäin kansanvallan keihäänkärki. Suomi kuuluu niihin tuiki harvinaisiin maailman valtioihin, joissa eletään täydessä demokratiassa. Aateluus velvoittaa.

Valitettavasti ensimmäiset kokemukset puoluejohtajien vaaliväittelyistä eivät rohkaise. Ei monta minuuttia ehdi kulua, kun keskinäinen nokittelu on jo täydessä vauhdissa.

Tämä on tietenkin jostakin näkökulmasta ymmärrettävää – puolueet koettavat kaikin voimin profiloitua erilleen toisistaan huomiotalouden ikiaikaisten periaatteiden mukaisesti. Pitää erottautua, jotta äänestäjät saisivat riittävät ainekset puoluevalinnalleen. Nykyisiltä hallituspuolueilta tämä vaatii erityisen taitavaa akrobatiaa, kun pitää toisaalta ottaa kunniaa hallituksen saavutuksista ja toisaalta pyristellä irti sen epäonnistumisista.

Puolueiden keskinäinen syyttely siitä tai tästä yhteiskunnan epäkohdasta on sikäli hassua, että käytännöllisesti kaikki puolueet ovat istuneet hallituksessa 2000-luvulla mikä missäkin koalitiossa.

Kun esimerkiksi viime aikoina aiheellisesti kes­kustelua herättänyt koulutustason heikkeneminen on tapahtunut vähin erin parinkymmenen vuoden kuluessa, yksikään puolue ei voi laistaa siitä vastuutaan.

Minulla on yhä vankempi käsitys, että ylivoimainen enemmistö suomalaisista on käytännöllisiä ja valistuneita ihmisiä, jotka odottavat valtuuttamiltaan päättäjiltä vakavia ehdotuksia yhteis- ja ihmiskunnan tulevaisuuden turvaamiseksi eivätkä alituista vastuun pallottelua.

Sama enemmistö on käsittääkseni myös lopen kyllästynyt vaalikeskustelujen iänikuiseen syyttelyyn ja päällepuhumiseen.

Tämä kyllästyminen on, sanoisin, yksi syy alhaiseen äänestysaktiivisuuteen. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa äänestysvilkkaus oli 72,1 prosenttia ja vuoden 2021 kuntavaaleissa 55,1 prosenttia. Ruotsin viime syksyn vaaleissa lukema oli 84 prosenttia.

Ruotsin vaalijärjestelmä on erilainen kuin Suomen, mutta siitä huolimatta ero äänestysaktiivisuudessa ja sen myötä vallankäytön oikeutuksessa on iso.

Vaalikeskustelujen pukaroinnille voidaan etsiä syitä myös viestintäkulttuurin murroksesta: kun medialla ei enää ole portinvartijaa, poikkeukset normaalista ja ääri-ilmiöt tunkeutuvat keskusteluun entistä matalamman kynnyksen yli. Mutta hallitusvaltaan pyrkivien vastuullisten päättäjien on kyettävä kohoamaan tämän vääristymän yläpuolelle.

Saattaisi olla kokeilemisen arvoinen vaihtoehto, että kevään vaalikeskusteluissa nollattaisiin kaikkien puolueiden edesottamukset menneiden vuosien hallitus- ja oppositiokausien aikana, ja puolueet keskittyisivät esittelemään tämän päivän ratkaisujaan tulevien vuosien ongelmiin. Korvienväli­asetuksena voisi olla ”se oli silloin, nyt on nyt”. Joka turvautuu lauseeseen ”mutku teidän puolueenne siinä ja siinä hallituksessa”, saa heti keltaisen kortin.

Luovutan idean vapaasti kaikkien vaaliväittelyitä järjestävien tahojen käyttöön.