Synnyin junassa Heinolan ja Lahden välillä. Elämäni ensimmäisen vauhdin takasi puhkuva höyryveturi.

Kun olin nelivuotias, yksivuotias veljeni hukkui – vaan ei sittenkään. Vedestä nostettaessa hän oli ihan sininen. Lääkärin vene ui järven selkää tuskaisan hitaasti, mutta hän sai vauvan elvytettyä. Elämäni ­dramaattisin hetki sattui jo varhain.

En tunne kuolemanpelkoa. Maallisen jälkeen päädyn samaan bändiin, jossa jätkät jo ovat, nimittäin Frank Sinatra, John Lennon ja Louis Armstrong.

Isän työskennellessä Kymin Uittoyhdistyksessä asuimme Hirvensalmella ja sitten Kokemäellä. Sodan käynyt mies ei paljoa puhunut, eikä sodasta lainkaan. Hänestä on jäänyt vahvan ihmisen tunto.

Äiti oli karjalaisia Kannaksen Räisälästä. Hän eli 90-vuotiaaksi, ja lopulta muistiin mahtui enää 30-luvulta apteekin puhelinnumero ja osuuskaupan hoitaja. Mutta äiti on aina äiti, ja hyvä oli minullakin.

Meitä on neljä poikaa. Vanhin syntyi 1944, nuorin 1961. Silloin minä ajoin jo mopolla. Nälkä ei ollut, mutta hatarassa talossa joskus kylmä. Kun kouluun perustettiin bändi, leimauduin torviin esikuvinani Ossi Runne ja ­Jörgen Petersen. Olin silloin 12.

Jazz kolahti, mutta trumpetin sijaan minun olisi pitänyt valita haitari. Nyt olisi kivitalo keskustassa sen sijaan, että on puutalo Tahmelassa.

Hyväksi muusikoksi tulee vain treenaamalla, ja orkesterissa ei välty basistivitseiltä kuten ”paras bassokulku basistilla on keikkabussista esiintymislavalle”.

Armeijan jälkeen värväydyin YK-joukkoihin Kyprokselle. Maalaispoika kummasteli, kun aurinko paistoi suoraan päältä ja appelsiinipuu kurkotti ikkunasta sisään. Kavereista tarttui muistiin tyyppejä myöhempiin sketsihahmoihini.

Lähdin kesken opintojen Porin kauppaopistosta Pentti Oskari Kankaan bändiin. Merkonomiutta tärkeämpää on ollut trumpetin suukappaleiden valinta.

Jukka Virtanen kiinnitti minut näyttelijäksi sanoen, ”et sää kumminkaan mitään osaa, mutta kun sää oot tuon näköinen”.

Olin Seitsemän Seinähullun Veljeksen kanssa vuoteen 1976 ja 1981–91. Eräs ­Hullujenkuljetusautomme purkamisen nähnyt eukko todisti kaverilleen, kuinka ”ne ihan oikeasti näyttivät hulluilta”.  

Naisista olen oppinut, että kun rouva kotona sanoo, että tee se näin, niin vaikka en millään haluaisi tunnustaa, että hän on oikeassa, lopulta on aina pakko.

Kahta lastamme en kieltänyt, en käskenyt. Kunnollisia niistä tuli siksi, tai siitä huolimatta. Toinen kannustaa ”viritä torvesi” ja toinen ”koita pärjätä”. Ihmettelen kahta lastenlastamme, joiden emme halua olevan tyhmiä ja tuhmia, vaan maailman viisaimpia ja ihania pikkuisia.

Kesät kurvailen vaaleansinisellä kupla-volkkarilla. Huoltoasemilla oitis kysytään, onko vuosimallia 1973. Ja vastaan: On!

Teksti Hannu Koskela, kuva Harri Hinkka