Apu

Pedro Hietanen: Poikani onnettomuus opetti paljon


Pedro Hietanen pitävänsä sovituista asioista kiinni kynsin hampain.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Kieltäydyn monista tarjouksista. En pidä tärkeilystä, konservatiivisuudesta tai teeskennellystä. Tai siitä, että yritetään olla muuta kuin ollaan ja pyritään pönkittämään omaa egoa. Jos jutusta puuttuu henki, en ole kiinnostunut.

En peru. Minun täytyy olla tosi sairas, jotta peruisin keikan tai muun työtilaisuuden. Se ei liity luterilaiseen perinteeseen, vaan luonteeseeni; sovituista asioista pidetään kynsin hampain kiinni. Monesti olen joutunut tekemään sovituksia viideltä aamuyöllä. Viime tippaan on jäänyt paljon.

Työnarkomaaniksi en silti kutsuisi itseäni. Lomalla ollessani en halua tehdä yhtään mitään. Viihdyn erinomaisesti yksin, enkä kaipaa muiden seuraa.

Äitini oli taitava harrastelijamuusikko. Hän opetti minut soittamaan harmonikkaa ja pianoa. Osasin jo seitsemänvuotiaana kaikki sota-ajan rallit ja Olavin Virran klassikkotangot. Niiden kautta musiikkiin kehittyi hyvin luonnollinen suhde.

1970-luvun puolivälissä teimme Wigwam-yhtyeen kanssa pitkän Euroopan-kiertueen ja esiinnyimme muun muassa Lontoon Hyde Parkissa. Toivo kansainvälisestä menestyksestä oli korkealla, mutta osa yhtyeestä ei halunnut muuttaa pysyvästi ulkomaille. Silloin harmitti. Jälkikäteen olen ajatellut, että ilman yhtyeen hajoamista en olisi saanut yhtä monipuolista musiikkiuraa.

Jim Pembroken kanssa innostuin pelaamaan shakkia keikkareissuilla. On harmi, että melkein kaikki kaverini pitävät shakkia tylsänä, joten pelaan nykyisin lähinnä kännykällä konetta vastaan. Kerran voitin Ruben Stillerin Helsingin Sanomien järjestämässä pelissä. Sauli Niinistölle hävisin. Siitä olen katkera edelleen!

Sävellän ja sovitan lähinnä kotona flyygelillä. Vanhan liiton miehenä käytän edelleen nuottipaperia, kynää ja kumia.

Musiikkimakuni on ollut aina joustava, ja olen pomppinut genrestä toiseen. Siitä on ollut valtavasti hyötyä urallani. Jaksan edelleen innostua uudesta musiikista.

Vanhin poikani joutui auto-onnettomuuteen 1990-luvun lopulla ja halvaantui. Se oli kova paikka ja eittämättä koko elämäni dramaattisin kokemus. Nykyisin hän on pyörätuolissa, mutta voi hyvin ja matkustelee ympäri maailmaa. Onnettomuus opetti minulle, ettei pienistä asioista kannata kantaa huolta.

En ole ruokahifistelijä. Eihän hyvä ruoka maksa paljon mitään, jos osaa tehdä sitä. Ulkomaanmatkoilla taivaallisimman aterian saa monesti peltihökkeliravintolassa, polkupyörien ja pesukoneiden keskellä istuessa.

Alkoholia en ole juonut lähes 25 vuoteen. Mitään dramaattista asian takana ei ole. Kyllästyin ainoastaan siihen, että menetin alkoholia nautittuani yöuneni.

Muusikkous on tärkeä osa identiteettiäni. En silti pyristele piireissä väkisin. Siinä vaiheessa, kun terveys ei enää anna myöten tai homma ei tunnu mielekkäältä, lopetan nämä touhut. Mutta vielä en ole alkanut kyllästyä.

Julkaistu: 16.8.2019