Lähipiirissäni on aikuinen henkilö, joka kärsii klovnofobiasta eli pellepelosta. Ei saa nauraa – se on vakava juttu! Jähmeäksi maskeeratut, valkoiset klovnin kasvot hyytävät häntä, ja esimerkiksi lapsia viihdyttävät sairaalaklovnit saavat hänessä aikaan juuri päinvastaisen reaktion kuin on tarkoitus: veri seisahtuu silkasta kauhusta.

Yle nostatti viime viikolla omalla uutisellaan kohun lastenohjelma Pelle Hermannin jaksojen vauhdittamisesta leikkaamalla, mutta dementoi uutisensa jo seuraavana päivänä oikaisulla, jonka mukaan pellen leikkely ei ollut uusi asia.

Se tapahtuikin jo 1990-luvulla. "Olisivat vain leikanneet pellen kokonaan pois siitä ohjelmasta", pellepelkoinen mutisi uutisen kuultuaan.

35 vuoden takainen lasten suosikkiohjelma on liian verkkainen nykynuorisolle. Tai enpä tiedä, voiko enää puhua suosikkiohjelmasta, sillä omat lapseni eivät kysyttäessä sitä edes tunnistaneet.

Olin itse 4-vuotias, kun Sirkuspelle Hermanni tuli Pikku Kakkoseen vuonna 1978. Se oli siihen aikaan kova juttu, ja toisin kuin pellepelkoisella, minulla liittyy Hermanniin pelkkiä rakkaita muistoja.

Ei ole sattumaa, että annoin vuosia myöhemmin omalle kuopukselleni yhdeksi etunimeksi Hermannin.

Sirkuspelle Hermannina sekoili näyttelijä Veijo Pasanen. Mieleen painuivat pysyvästi myös taikurinketku Max, pellen herttainen Äitiliini ja ilmassa käkättävä ilkeä karttakeppi Kepakko.

Tuoreessa muistissa ovat yhä myös Pelle Hermannin puheet "plätyistä ja mantsikan molluskoista" sekä "Voi änkeröinen!" -huudahdus.

Voi änkeröinen, miten viattomassa mediamaailmassa sitä lapset silloin elivätkään!

Tuijotettiin kahta valtion virallista tv-kanavaa, eikä tiedetty Idolseista, Talenteista, tietokoneista, YouTubesta, Pleikkareista ja älypuhelimista vielä yhtään mitään.

Liikkuvan kuvan historiassa on kuljettu pitkä matka siitä, kun Lumièren veljekset esittivät kuuluisaa mykkäelokuvaansa vuonna 1896.

Mustavalkoisen trillerin ideana oli, että juna saapui sensaatiomaisesti asemalle. Koska elokuvien leikkausta ei ollut vielä keksitty, kinematografi kuvasi asemaa lähestyvää veturia paikallaan.

Nykykatsojat tuskin menisivät paniikkiin junan saapuessa asemalle, kuten kävi valkokangasta pelänneille Lumièren aikalaisille.

Esitystekniikoiden kehittyessä myös ihmisten kyky vastaanottaa ja tulkita nopeatempoisia ohjelmia on parantunut huikeasti.

Musiikki- ja mainosvideoiden nopeat leikkaukset ovat siirtyneet elokuviin ja tv-sarjoihin, joissa juonta kuljetetaan yhtä aikaa monessa ajassa ja paikassa.

Hahmoista ei pysty enää sanomaan, ovatko ne lihaa ja verta vai mikroprosessorin piirtämiä ja pyörittämiä.

Tietokone- ja konsolipeleissä vyörytetään päälle kolmiulotteista grafiikkaa kaikista mahdollisista ja mahdottomista kuvakulmista.

Tätä kehitystä vasten ei ole mikään ihme, että olohuoneen nurkassa tönöttävän television hidastempoinen Pelle Hermanni viime vuosituhannen puolelta ei tunnu enää kovin jännittävältä asialta.

Silti täytyy kysyä:  onko oikein kajota suomalaisen lastenkulttuurin keskeisimpiin hahmoihin kuuluvaan Pelle Hermanniin?

Miksi on sorkittu ajankuvaa, johon kuului rauhallinen tarinankerronta ja pitkät kohtaukset?

Hei tirehtöörit siellä Ylessä! Jättäkää vanhat ohjelmat rauhaan ja kuvatkaa tilalle aivan uusi Pelle Hermanni 2.0.