Image

Partiopojat kunniaan



Partiopojat kunniaan

Kolumni | Jyrki Kataisen suurin rikos taitaa olla inhimillisyys, kirjoittaa Ruben Stiller.
Teksti Ruben Stiller

Lähtölaskenta alkoi kesällä. Uutispulassa toimittajat janosivat draamaa ja päättivät keksiä sellaista: jättääkö Jyrki Katainen pääministerin tehtävät; koska se lähtee ja minne se menee?

Tällainen arvailu sopii uutispulaan kuin nenä päähän. Toimituksesta kuuluu helpotuksen huokaus – ei tarvitse vääntää mitään Sote-sotkusta, voi vain nojata rennosti taaksepäin ja maalailla draamaa, jonka on itse keksinyt. Pääministeri joutuu tietysti kieltämään eroaikeensa, mikä puolestaan todistaa, että toimittajat ovat jälleen kerran kokoontuneet oleellisen  asian  äärelle.

Spekulaatiot jatkunevat syksyllä. Tilauksessa on poliittinen ruumis: Suomen taloudelliset ongelmat ovat sitä luokkaa, että median on tuuletettava ilmapiiriä tuottamalla poliittinen uhri. Näin yhteisö puhdistaa itsensä kaikesta pahasta, vaikka mikään ei tietysti todellisuudessa muutu. Jos Kataiseen ei päästä kiinni, keksitään toinen uhri.

Meillä toimittajilla on katsokaas tärkeä tehtävä. Me hoidamme maan mentaalihygieniaa ohjaamalla aggressiot, myötätunnon  ja ihailun aina mielestämme oikeaan osoitteeseen. Me tuotamme syntipukkeja, sankareita ja luusereita. Meitä ottaa päähän, kun saamme Kataisen melkein kiinni Himasgatesta, mutta saalis karkaa meiltä viime hetkellä. Se on kauhea vääryys. Pääministeri petti meidät. Laumamme ei anna tätä anteeksi. Haistamme haavoittuneen ja heikon johtajan ja jahtimme jatkuu. Kansan on saatava draamaa. Se helpottaa globalisaatioangstia ja työttömyyden pelkoa.

Saatan olla paranoidi, mutta kuulen nyt korvissani kriittisen lukijan äänen. Se ihmettelee tätä Kataista puolustavaa vuodatusta ja pohtii motiiviani. Onko minusta tullut kokoomuslainen, olenko paljastanut todelliset karvani? Ei, minusta ei tule koskaan kunnon kokoomuslaista. 

Kokoomuslaisessa hillittömän charmantissa uusporvarillisuudessa haiskahtaa menestyjien itsetyytyväisyys: kaikki on niin kivaa, että hirvittää; tulevaisuus on valtava mahdollisuuksien ikkuna, eikä kukaan koskaan joudu elämän murjomaksi. Jokainen on oman elämänsä projektipäällikkö ja positiivisen asenteensa jatke.

En viihdy tuollaisessa ilmapiirissä. Menestyksen teologia ei maistu minulle, enkä siedä sitä tapaa, millä Kokoomus on yrittänyt psykologisoida politiikan esimerkiksi kammottavalla Toivo-kampanjallaan. Kaikki ei ole kiinni asenteesta, vaikka uusporvarit näin väittävät. Mutta näin meidän kesken voin toki myöntää: pidän Jyrki Kataisesta.  Jyrki Katainen saattaa olla partiopoika, mutta mitä pahaa on siinä, että ihminen on kohtelias, innostuu helposti ja viestii savolaista hyväntahtoisuutta?

Ovatko nämä ominaisuuksia, jotka kertovat  heikkoudesta? 

Suomi on piiloautoritääristen toiveiden täyttämä maa, jossa monet vaeltavat edelleen Kekkosen kuva takaraivossa. Jääkiekkovalmentaja Jukka Jalosen tv-imago vastaa vahvaa johtajaa etsivien piirien käsitystä siitä, millainen johtajan täytyy olla: vittumaisen ja tylyn näköinen ylikessu, jonka toinen suupieli nykii pakonomaisesti. Ihanne haisee korpisoturilta ja hävityiltä sodilta, mutta onneksemme Jyrki on toisenlainen mies: jurahtelevan korpisoturin täydellinen vastakohta, siisti ja sujuvasti kommunikoiva keskiluokkainen partiopoika. Jyrki ei haise aggressiolle, eikä hänellä ole tappajan katsetta. Sen sijaan hänessä on tiettyä haavoittuvuutta, joka näkyy väsymyksenä kasvoilla. Tämä lieneekin Jyrkin varsinainen rikos: hänen kasvonsa paljastavat liikaa.

Eikö pääministerillä  ole oikeutta näyttää väsyneeltä tilanteessa, jossa jokainen meistä olisi väsynyt? Mitä me ajattelisimme, jos lähtölaskenta alkaisi heti, kun naama paljastaisi työpaikalla univelat?

Voimia, Jyrki. Olen edelleen eri mieltä politiikasta, mutta diggaan tyylistäsi. Tämä maa ei tarvitse korpisotureita, vaan sillanrakentajia. Partiopojat kunniaan! ■

Ruben Stiller on etelähelsinkiläinen mies, joka harrastaa naapureiden tarkkailua ja paheksumista. 

202 | syyskuu 2013

Julkaistu: 9.9.2013