Image

Pariisin kevät siirtyi eteenpäin Amélie-ajasta – onneksi


Pariisin kevät päivitti elämää suuremman taidepoppinsa vuoden 2019 päälavoille sopivaksi, kirjoittaa Iida Sofia Hirvonen.
Kuvat Anja Reponen

Artikkeli on julkaistu Image-lehden numerossa 6/2019.

Kun täytin 19, muutin Tampereelle opiskelemaan.

Tampereella oli tuolloin (toisin kuin Helsingissä) indiediskoja, joissa soitettiin Liekkiä ja The Smithsiä ja juotiin väljähtyneen Pepsi Maxin makuista Long Island Iced Teata maljakon näköisistä astioista.

Tytöt ja pojat tanssivat ujon näköisinä printti-t-paidoissaan ja pallomekoissaan, ja kengät tarttuivat tahmeaan tanssi­lattiaan.

Jossain vaiheessa iltaa diskossa alkoi aina soida kappale, jossa laulettiin: ”juosta alasti pellossa juhannusyönä...”

Se oli Pariisin kevään biisi, minua valistettiin.

En koskaan ”tajunnut” Pariisin kevättä.

Arto Tuunelan sooloprojektina alkanut bändi teki herkkää ja melodista indiepoprokkia, ja yhtyeestä tuli viimeistään 2010-luvun alussa samaan aikaan sekä arvostettu että valtavan suosittu.

Tuunela näytti promokuvissa veistokselliselta, imago oli arvoituksellinen. Antti Holma totesi tänä keväänä X-lehden kolumnissaan, että herkkyys on taiteen suurin huijaus ja jos sitä jossain näkee, kyse on teeskentelystä.

Jo nimi Pariisin kevät tuntui arveluttavalta: siihen tuntui kiteytyvän sellainen Amélie-elokuvaa fanittaneen twee-sukupolven herkkyydeksi naamioitu naivistis-toksinen vaikeilu.

Sillä jos suomipoppia on yleensä saattanut syyttää banaalista kulmasohvarealismista, Pariisin kevät on edustanut ilmiön kääntöpuolta: eskapismia, jossa ihmissuhdedraamoja ja elämän pieniä ihmeitä kuvataan satumaisten luontometaforien kautta.

Onhan Pariisin keväällä oikeasti esimerkiksi kappale, jossa lauletaan ”Me seisotaan hattu kourassa maailman reunalla”.

Need I say more.

Tänä keväänä julkaistut uudet Pariisin kevään singlet enteilivät elokuussa julkaistavaa albumia nimeltä Reuna.

Se kääntää bändin soundia täysin elektroniseen, jopa dekonstruoituun suuntaan. Sekoittakaa päässänne M83, CMX, Mew, Chisu ja Oneohtrix Point Never, niin pääsette lopputulokseen. Isoin vertailukohta löytyy Ruusut-­yhtyeestä, jonka viimevuotinen tarkoituksellisen pöhkö ja jopa trance-vaikutteinen levy ei välittänyt siitä, onko tämä nyt indietä, tanssimusaa vai kaupallista radiopoppia.

Pariisin kevään vastaavanlainen konseptin­päivitys voi tuntua alkuun yllättävältä, mutta ratkaisu on pragmaattinen ja luonteva.

Yksityiskohtiin on kiinnitetty huo­miota, ja Reuna ei tunnu vain kasalta biisejä vaan ihan omalta maailmaltaan. Albumin kansikaan ei ole Pariisin kevään perinteistä lapsi pellossa ja bändin nimi kasvisravintola­kirjaimilla -tyyliä, vaan graafisen ilmeen on suunnitellut Milena Huhta, ja studiovalokuvien sijaan siinä on mystisiä fantasiaolentoja.

Tätä taidepopin pitää tänä päivänä olla: ilmoja halkovia full HD -syntetisaattoreita ja kokonaisvaltaista elämyksellisyyttä, joka sopii korkealaatuiseen keikkaproduktioon laservaloineen.

Reunan kokeellisuus on kuitenkin ennen kaikkea tuotannollista pintaa, jonka alta löytyy tarttuvaa suomi­poppia ja isoja melodioita.

Usein vellotaan nostalgiassa, joka sekoittuu säähavaintoihin ja aktualisoituu jo tässä hetkessä: ollaan koko ajan jossain aamuyön jatkoilta kotiinkävelyn liian hauraissa tunnelmissa, jossa taivas muuttuu ruusunpunaiseksi, muutto­linnut liitävät taivaalla, eikä voi olla miettimättä kaiken katoavaisuutta.

Se on kuin katsois tähtitaivasta kirkkaana talviyönä / Niin kauan ettei päivä kääntyis takaisin / Ja yks ainoa puu ois päättänyt pitää lehtensä läpi talven / Se seisois pakkases ylpeenä, lauletaan Liekki-biisissä.

Ach ja voih! Juuba juu, sanon minä.

En edelleenkään oikein osaa kuunnella tällaista musiikkia huvikseni. Kuuntelisin, jos olisin sellaista fiilistelijä­tyyppiä. Silloin Pariisin kevät soisi ja pussailisin jonkun ihanan tyypin kanssa festareilla sen tahdissa, tai sitten olisin yksin ja kontemploisin tunteitani ja ihmissuhteitani.

Elämä olisi elämää suurempaa.

Julkaistu: 17.7.2019