Eeva

Päivi Storgård: ”Tuntematon pelasti henkeni”

Päivi Storgård: ”Tuntematon pelasti henkeni”
Kirjailija, toimittaja Päivi Storgård sai viime kesänä sairauskohtauksen lentokoneessa. Vierustoveri huomasi oireet, ja hoito aloitettiin nopeasti. Vasta myöhemmin Päivi ymmärsi, miten lähellä kuolemaa hän kävi. ”Koen, että sain uuden mahdollisuuden”, Päivi sanoo.
Julkaistu: 19.4.2020
Toinen suupieli roikkuu. Siihen toimittaja, kirjailija Päivi Storgårdin vieressä istunut lentomatkustaja kiinnitti huomiota.
”Onko sinulla kaikki kunnossa”, nainen kysyi Päiviltä.
Päivi vastasi naiselle ihmettelevänsä sitä, miksi hänen näkönsä oli yllättäen sumentunut. Kaikki näytti harmaalta eikä ääriviivoista saanut selvää. Päivi kuvitteli hetken, että kyseessä oli aurallinen migreenikohtaus. Sitten Päivin pää retkahti vasemmalle.
Loput muistikuvat viime heinäkuun lentomatkasta Firenzestä Helsinkiin ovat hataria. Päivi muistaa sen, että lentoemännät tulivat vierelle ja että hänen kasvoilleen laskettiin happinaamari.
Joku henkilökunnasta tuli tiedustelemaan, oliko Päivillä voimassaolevaa sairausvakuutusta. Kymmenen minuutin päästä kapteeni kuulutti ylimääräisestä välilaskusta Kööpenhaminaan.
Päivi ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän yritti nostaa happinaamaria kasvoiltaan ja vakuuttaa vierustoverilleen olevansa kunnossa.
Seuraava muistikuva Päivillä on siitä, että koneen laskeutumisen jälkeen ensihoitohenkilökunta kantoi hänet tuolilla lentokoneesta ulos. Hävetti.
”Olin kamalan nolona siitä, että minun takiani ihmisille aiheutui ylimääräistä vaivaa. Murehdin jossain vaiheessa sitä, miten muut matkustajat ehtivät jatkolennoilleen.”

Täyttä vauhtia sairaalaan

Ambulanssissa ensihoitaja pyysi Päiviä olemaan säikähtämättä, nyt mentäisiin lujaa. Pillit ujelsivat, ja Päivi muistaa pelänneensä vauhdikkaan matkan päätyvän ojaan. Vasta silloin hänelle alkoi valjeta, että kyse oli jostain vakavasta.
Kööpenhaminan yliopistollisessa sairaalassa potilas kuljetettiin suoraan pään alueen viipalekuvaukseen. Kuvauksessa löytyi jälki aivoveritulpasta. Liotushoito aloitettiin välittömästi. Päivi oli osin tajuissaan, mutta sokissa. Verenkiertoon tiputettu liuotusaine tuntui kuin lämpimältä peitolta.
”Muistan ajatelleeni, että onpa hyvä saada hoitoa, koska minua paleli.”
Laskimoon annosteltava liotushoito toimii aivoveritulppaan, jos sen aloittaa neljän ja puolen tunnin sisällä kohtauksesta. Päivi kiidätettiin sairaalaan vajaa kolme tuntia oireiden alettua.
”Lääkäri sanoi minulle, että Helsingissä hoito olisi tullut liian myöhään.”
Päivi vietti seuraavat kolme viikkoa sairaalassa. Hänen puolisonsa, Kaleva Tikkamäki, lensi Kööpenhaminaan rakastettunsa henkiseksi tueksi.
Kaleva oli myös fyysinen tuki, kun Päivi pääsi sairaalasta kotimatkalle. Yhdessä he matkustivat ensin junalla Kööpenhaminasta Tukholmaan, ja sieltä edelleen laivalla Helsinkiin. Lentäminen kiellettiin Päiviltä useiksi kuukausiksi.
”Ilman Kalevaa kotimatka ei olisi onnistunut, sillä pystyin kävelemään vain tuettuna. Olin niin uupunut, että nukuin lähes koko paluumatkan.”
”Sairastuminen sai minut ajattelemaan, kuinka ohut elämän-lankamme on”, Päivi Storgård sanoo.

Pelko iski

Pitkän kotimatkan päätteeksi Päivi ei päässyt kotiin Strömforsin ruukkikylään Itä-Uudellemaalle, vaan hänet ohjattiin suoraan Meilahden sairaalaan Helsinkiin. Vasta siellä iski pelko.
”Hoitohenkilökunnasta moni sanoi, että kävipä tuuri, kun pääsin ajoissa sairaalaan. Näin osastolla aivoveritulpan saaneita potilaita, jotka olivat paljon huonommassa kunnossa kuin minä. Vasta silloin ymmärsin, että kävin lähellä kuolemaa.”
Vaikka Päivi voi paremmin kuin moni huonetovereistaan, ei hänkään ollut kunnossa. Puhe takelteli. Sanat unohtuivat. Suoraan käveleminen oli lähes mahdotonta. Ajatus jumitti.
Väsymys oli niin valtavaa, että hampaiden pesun jälkeen oli kellahdettava sairaalasängylle ottamaan torkut.
Kahden viikon päästä Päivi siirrettiin Laakson sairaalaan kuntoutukseen. Hän osallistui fysioterapiaan, puheterapiaan ja toimintaterapiaan.
”Toimintaterapiassa tehtäväni oli leipoa omenapiirakka. Minun piti seurata ohjetta ja löytää tarvittavat tavarat keittiöstä. Tuntui käsittämättömältä ja raivostuttavalta, että kaikki sujui niin hitaasti. Olenhan leiponut elämässäni toista sataa omenapiirakkaa.”
Lääkärin sanat antoivat Päiville toivoa niinä hetkinä, kun voimat olivat loppua. Aivoveritulpasta ei todennäköisesti jäisi pysyviä neurologisia vaurioita, mutta toipuminen kestäisi kauan.
Kaleva ja Päivin kolme lasta olivat toipilaan suurin tuki. Vaikein ja koskettavin hetki Päiville oli se, kun lapset tulivat ensimmäistä kertaa vierailulle sairaalaan. Silloin äidin silmiin kohosivat kyyneleet.
”Katsoin lapsiani ja ajattelin, että he olisivat saattaneet jäädä ilman äitiä. Vaikka lapseni ovat jo aikuisia, tunne oli musertava.”
Vierailun jälkeen Päivin mielessä risteilivät kymmenet ajatukset. Hän mietti, oliko tehnyt äitinä tarpeeksi ja antanut lapsilleen tärkeimmät elämänohjeet, jotta he kykenisivät jatkamaan omin siivin.
Päivi kuvitteli, minkälaisena lasten elämä jatkuisi ilman häntä ja mietti, pitäisikö heille varmuuden vuoksi kirjoittaa kirjeet.
Kuolemaa kiertävät ajatukset olivat niin ahdistavia, että Päivi pyysi saada puhua sairaalan psykologin kanssa.
”Minulle on tyypillistä se, että huolehdin ensin toisista ihmisistä ja vasta sen jälkeen itsestäni. Kuoleman lähellä käyminen konkretisoitui minulle vasta, kun aloin ajatella, mikä sen vaikutus olisi läheisiini.”
”Olen jo kerran leimautunut, kun olen puhunut avoimesti siitä, että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä.”

Huoli toimeentulosta

Päivi Storgård uskoo, että malli kiltteyteen tulee hänen lapsuudenperheestään, jossa vanhemmat olivat aina valmiita laittamaan toiset ihmiset etusijalle. Päivin mielestä kiltteys ja toisen ajatteleminen ovat pääasiassa hyviä piirteitä.
”En todellakaan ole mikään hyvä ihminen, mutta en pidä siitä, että kiltteyttä pidetään nykyään helposti epätoivottuna ominaisuutena. Se, että teemme hyvää toisillemme, on ihmiskunnan selviytymisen edellytys.”
Päivi on saanut kohdata kiltteyttä ja epäitsekästä asennetta sairaalassa. Eräänä päivänä, kun Päivillä oli oikein lohduton olo, hän meni itkuisena sairaanhoitajien kansliaan pyytämään juttuseuraa.
”Iltahoitaja keskusteli kanssani pitkän tovin. Sanoin hänelle lopuksi, että hänestä tulisi mahtava psykiatrinen sairaanhoitaja. Hän osasi kuunnella hyväksyvästi ilman omien neuvojen tuputtamista. Hänestä huokui ammatillinen kiltteys.”
Kun käveleminen tuettuna ja arjen askareet alkoivat sujua aiempaa paremmin, edessä oli uusia vaikeuksia. Päivi sai työpaikaltaan viestin, jonka mukaan hänelle ei makseta sairausajasta palkkaa, koska hän ei ollut vielä ehtinyt aloittaa uutta työtään. Lääkäri oli määrännyt Päiville sairauslomaa elokuusta joulukuun loppuun.
”Menin paniikkiin. Mietin, miten ihmeessä selviän taloudellisesti pelkän Kelan sairauspäivärahan varassa.”
Raha-asioiden lisäksi Päiviä huolestutti leimautuminen. Hän pelkäsi, että ihmiset pitäisivät häntä sairaana myös kuntoutumisen jälkeen, koska aivoihin kohdistuvia vammoja ja sairauksia usein vierastetaan.
”Olen jo kerran leimautunut, kun olen puhunut avoimesti siitä, että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Pelkäsin, että ihmiset ajattelevat, että nyt olen lopullisesti seonnut.”
Kokemus mielen sairauden kanssa elämisestä, oikean lääkityksen etsimisestä ja suljetulle osastolle joutumisesta oli myös voimavara, jonka avulla Päivi päätti jaksaa eteenpäin.
”Ajattelin, että kun olen selvinnyt aiemmistakin vaikeuksista, selviän myös tästä. Kärsimys ja vaikeat kokemukset eivät automaattisesti jalosta, mutta ne antavat perspektiiviä. Osaan jo rauhoittaa itseni melko nopeasti, kun jotain pahaa tapahtuu.”
Pelkojen lisäksi sairaalavuoteella pilkahti toivo. Eniten toivoa Päivi sai läheisten vierailujen lisäksi omasta edistymisestään. Siitä, kun hän jaksoi kävellä ulkona rollaattorin kanssa sata metriä, ja siitä, kun sanat tulivat mieleen hakematta.
Päivi yritti ottaa sairaalassa olon elämän tarjoamana tuumaustaukona. Nyt oli aikaa miettiä, mihin loppuelämän haluaisi käyttää.
”Koen, että sain uuden mahdollisuuden. Uskon siihen, että elämälläni on vielä jokin tarkoitus, kun jäin henkiin.”
Sairaalassa pötkötellessään Päivi mietti myös uusia urasuuntia. Hänelle tuli voimakas tunne siitä, että hän haluaa olla iloksi ja hyödyksi muille ihmisille.
”En ajattele enää, mitä minä haluan vielä tehdä tai saavuttaa, vaan miten voisin palvella muita entistä paremmin. Me olemme olemassa toisiamme varten. Näin sen selvästi tarkkaillessani lääkäreiden, sairaanhoitajien ja terapeuttien työtä.”
”Katsoin lapsiani ja ajattelin, että he olisivat saattaneet jäädä ilman äitiä. Vaikka lapseni ovat jo aikuisia, tunne oli musertava.”

Pelottava kuolema

Hengenvaarassa käyminen sai ajattelemaan elämän haurautta ja sitä, kuinka vähän aikaa ihmisellä maan päällä on.
”Setäni kuoli pari vuotta sitten. Kuolinvuoteellaan hän kehotti minua muistamaan, että elämä on lyhyt. Aivoveritulpasta toipuessani nämä sanat kaikuivat korvissani. Ymmärsin, että 53-vuotiaana minulla on elämää enemmän takana kuin edessä.”
Päivi Storgård on ollut läsnä monissa kuoleman hetkissä. Setänsä lisäksi hän on ollut paikalla isänsä ja isoäitinsä nukkuessa pois. Rikostoimittajana työskennellessään hän näki erään väkivaltaisen kuoleman Töölön tapaturma-asemalla.
Kuolema pelottaa Päiviä.
”Pelkään tuntematonta ja sitä, että en voi itse vaikuttaa tapahtumahetkeen. Kuolema tulee, kun sen aika on.”
Kristillinen vakaumus ja usko elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen antaa toivoa ja hieman helpotusta pelkoon.
”Uskon siihen, että sielu jatkaa elämää jossain toisessa muodossa. Hengellisen musiikin kuunteleminen, erityisesti Bachin sävellykset, rauhoittavat minua.”

Voimat palaavat

Nyt Päivi Storgård voi paljon paremmin. Voimat lisääntyvät päivä päivältä, ja hän on päässyt sairaalasta kotiin. Rollaattori on ulkoillessa mukana enää hätävarana. Siitä saa tukea, jos tasapaino horjahtaa.
”Aivoveritulppa vaikutti niin, että minun on vaikea hahmottaa etäisyyksiä vasemmalle puolelleni. Mustelmat vasemmassa kyljessä kertovat siitä, että törmään toisinaan huonekaluihin ja ovenpieliin. En myöskään saa ajaa autoa.”
Heikentyneen tasapainoaistin lisäksi Päivi huomaa toipilaisuutensa siitä, että hän kuormittuu nopeasti. Vaikka väsymys on helpottanut, välillä kesken päivän iskee niin kova uupumus, että tuskin jaksaa etusormeaan nostaa.
Päiviä harmittaa se, että hänen hyvä peruskuntonsa romahti aivoveritulpan myötä. Viime keväänä treenatusta lihaskunnosta on sairastelun jälkeen jäljellä enää muisto.
Päivi haluaisi jo liikkumaan, mutta hänen on otettava rauhallisesti.
”Olen joutunut opettelemaan nöyrtymistä ja kärsivällisyyttä. Haluaisin saada kaiken aina mieluiten heti, mutta sellaisesta ajatuksesta on luovuttava. Liikunta on aloitettava hiljalleen omaa kehoa kuunnellen.”
Myös työkyky mietityttää Päiviä.
”On turhauttavaa ajatella, että jos ei ole heti vakavan sairauden jälkeen täysin työkykyinen, ei voisi tehdä työtä lainkaan. Aina voi keskustella työnantajan kanssa, kuinka työtä voisi tehdä omien voimavarojensa mukaan. Työllä on myös kuntouttava vaikutus, ja työkyky paranee koko ajan.”
Päivi Storgård kuormittuu yhä helposti. ”Arkiset askareet vaativat keskittymistä.”

Arjen enkeleitä

Yläilmoissa sattuneessa sairauskohtauksessa oli paljon onnea mukana. Oli onni, että Lufthansan henkilökunta toimi juuri niin kuin pitää ja kapteeni teki nopean päätöksen ylimääräisestä välilaskusta. Oli onni, että lennettiin Pohjoismaiden hyvien sairaaloiden yllä, ja oli onni, että vieressä istui ihminen, joka tunnisti aivoveritulpan oireet.
”Tuo tuntematon nainen pelasti henkeni. Olen yrittänyt tavoittaa suomalaisnaista lentoyhtiön kautta, koska haluaisin kiittää häntä. Hän oli minulle kirjaimellisesti taivaan enkeli.”
Päivi ajattelee, että hänen ympärillään on monia enkeleitä – ihmisiä, jotka ovat kulkeneet vierellä elämän eri vaiheissa. Hän aikoo pitää kevättalvella enkelijuhlat, joihin kutsuu ystäviä, jotka ovat tukeneet vaikeina hetkinä. Suuret valkoiset siivet on jo hankittu kullekin selkään ripustettaviksi.
Lähellä kuolemaa käyminen kirkasti Päiville elämän tärkeimmän asian: läheisten ihmisten arvon.
”Toivon, että jokaisella ihmisellä olisi ympärillään samanlainen enkelikaarti.” ●
Haastattelu julkaistu Eevassa 12/2019. Nettiversiota on muokattu.
Kommentoi »