Apu

Päivi Storgård: "Tätä sairautta en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään"

Päivi Storgård: "Tätä sairautta en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään"
Päivi Storgård on 52-vuotias kirjailija-toimittaja-kouluttaja, joka opetti kotonaan pakolaisille suomea.
Julkaistu: 21.12.2018

En anna edes taksin lähteä liikkeelle, ennen kuin olen kiinnittänyt turvavyön. Se pelasti henkeni kymmenen vuotta sitten. Tein moottoritiellä ohjausvirheen. Auto meni kolme kertaa katon kautta ympäri ja päätyi pusikkoon. Olin varma, että kuolen. Kaikki muu lensi autosta, mutta minä pysyin turvavöissä. Ei tullut kuin turvavöiden aiheuttamia mustelmia ja naamaan vähän lasia. Olin sokissa, ja pitkään pelkäsin mennä kadun yli.

Isäni sanoi aina, että lasten koti on vanhempien välinen suhde. Minusta tämä on hieno elämänohje. Ymmärsin viestin jo lapsena. Vanhempani puhuivat keskenään kaikesta ja tekivät pitkiä kävelyretkiä, lähtivät yhdessä ulos käsi kädessä. Tuntui turvalliselta nähdä se. Isäni oli sotaorpo, ja hän pani kaiken rakkautensa omaan perheeseensä.

Äiti katsoi koko olemusta, isä selvitti asiat puhumalla

Kommunikaatiokyvyn olen kai perinyt vanhemmiltani. Äitini oli kuulovammaisten opettaja. Häneltä opin, että kun katsoo ihmisen koko olemusta, hänestä ­saa paljon enemmän selville kuin pelkistä sanoista. Isä oli vanhanajan poliisi, joka selvitti asiat puhumalla.

Turkulainen pappani sanoi aina: mennääs otkanttiin. Se tarkoitti satamaa. Hän vei meidät lapset katsomaan, kun laivat lähtivät ja tulivat. Sain papalta jo lapsena kameran ja mikroskoopin. Hän halusi antaa minulle perinnöksi uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Luulen, että se mikä ­minussa on toimittajaa, tulee papalta: asioiden tarkkailu, ­jäsentäminen ja ­uuden löytäminen.

Asun hirsitalossa Loviisan Strömforsissa. Männyt, joista talo on tehty, ovat alkaneet kasvaa 1600-luvulla. 1800-luvulla ne kaadettiin, ja niistä tehtiin talo. Minua ympäröivät 400-vuotiaat puut! Hirsi hengittää, ei tarvita koneellista ilmastointia. Haluan asua vanhassa, terveessä talossa. Hirsitalo on koti ja rauhoittumisen paikka. Toinen pikkuriikkinen asuntoni on Helsingissä, siellä teen töitä ja tapaan lapsiani.

Sairaudessa vaikeinta on, että kaikki eivät ymmärrä

Olen sairastunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Tätä sairautta en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään. Vaikeinta on, kun jotkut eivät ymmärrä, että kyseessä on sairaus, joka johtuu aivojen häiriötilasta. Nyt minulla on ollut seitsemän vuotta täysin tasainen vaihe, ja olen toiminut vertaistukena muille sairastuneille. Kun kirjoitin aiheesta kirjan Keinulaudalla, sain melkein 500 viestiä.

Kyläämme tuli kolme vuotta sitten 60 turvapaikanhakijaa Irakista ja Afganistanista. Menin mieheni kanssa heidän asunnoilleen esittäytymään. Heti tuli vastaan kaksi afgaania, jotka puhuivat täydellistä englantia. Toinen oli pörssimeklari ja toinen persiankielen ja kirjallisuuden opiskelija ja runoilija.

Aloin opettaa näille pakolaisille suomea. Meillä kotona opiskeli 25 miestä kolme kertaa viikossa. He viettivät ensimmäisen joulunsakin meillä. Kerroin heille suomalaisista jouluperinteistä. Tajusin, että ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa.

Tykkään kutoa villasukkia. Kantapään oppiminen kesti kauan, mutta nyt sen tekeminen sujuu. Villasukkakausi alkaa viimeistään marraskuussa. Teen yhteistyötä joulu­pukin kanssa.

Kommentoi »