Mondo

Päivä majakka­saarella – Sälskärin saari Luoteis-Ahvenamaalla on oiva eväsretkikohde

Päivä majakka­saarella – Sälskärin saari Luoteis-Ahvenamaalla on oiva eväsretkikohde
Ahvenanmaan Sälskärin majakalla on tanssittu, laskettu mäkeä meren jäälle ja pyydetty hylkeitä. Enää historiaa haviseva saari ei ole asuttu, mutta se on hieno retkikohde.
Kuvat Annikki Valomieli

Laivamme rantautuu suojan puolelle etelään. Kapteeni Jalle Häger sekä apumiehenä toimiva siskonpoika Johan Löfgren asettelevat m/s Silvanan lankkusillan paikoilleen.

Viereisellä pikkusaarella ääntä pitävät ruokit, jotka ovat tulleet tutkimaan meitä tiedustelulennoillaan, kun olemme lähestyneet saarta. Kesäisin Norra Sälskärillä pesii Itämeren suurin ruokki­yhdyskunta, jopa 10000 lintua. Mustavalkoisine höyhenasuineen ja propellimaisine siipineen ne tuovat mieleen lunnit.

Sälskärillä rantaudutaan luonnonsatamaan. Silvana-paatilta noustaan maalle kävelysiltaa pitkin.

Laskeudumme harmaalle kalliolle, jonka koloja pehmentävät vihreät kanervat ja maata matavat katajat. Pieni koivumetsikkö peittää näkymän majakkatornille.

Se seisoo Sälskärillä ajan merkkinä. Metsä on vallannut maisemaa sen jälkeen, kun viimeiset ihmiset lähtivät saarelta ja veivät maastoa parturoineet kotieläimet mukanaan, Häger kertoo. Asutettuina aikoina täällä kasvoi hänen mukaansa vain neljä puuta: kolme koivua ja yksi mänty.

”Saaren mänty oli nähtävyys”, Häger sanoo.

Jalle Häger kuljettaa matkalaisia kesäaikaan Hammarlandin Skarpnåtöstä Sälskäriin. Mukaan kannattaa pakata omat eväät, sillä saarella ei ole palveluja.

Jalle Häger tuntee Sälskärin ja sen tarinat. Hänen isoisänsä Conrad toimi paikan viimei­senä majakanvartijana siihen asti, kunnes majakka automatisoitiin vuonna 1949. Saaren entisistä asukkaista Jalle Hägerin setä Bengt on myös kirjoittanut Sälskäristä historiikin.

Jalle itse kuljettaa matkailijoita kesäisin veneellään Hammarlandin Skarpnåtöstä majakalle ja tekee opastuksia saarella.

Ahvenanmaan luoteisosa on karikkoista seutua. Sälskärin saari on kokonsa puolesta helposti käveltävissä.

Kun lähdemme venerannasta kulkemaan kohti majakkaa, Häger pysähtyy esittelemään paikkoja. Niiden tarinoita löytyy myös saaren historiasta kertovista opastetauluista.

Säitä uhmaava rakennelma

Jos pyydettäisiin piirtämään majakka, moni piirtäisi juuri sellaisen kuin Sälskär. Valkoinen, pyöreä torni, jonka huipulla on lieriön muotoinen valohuone. Sen päällä on vielä punainen katto, joka tuo mieleen kalastajan lakin.

Sälskärin saari sijaitsee Ahvenanmaan luoteisosassa, josta kulkevat Selkämeren ja eteläisen Itämeren yhdistävät laivaväylät. ­Purjelaivojen aikoina alueen vesiä pidettiin vaarallisina, joten 1860-luvulla saarelle tehtiin majakka.

Noin 30 metriä korkean tornin suunnitteli arkki­tehti Axel Hampus Dalström, jonka töihin kuuluvat myös Vanha ylioppilastalo sekä ravintola Kappeli Helsingissä. Hän suunnitteli Sälskärin ohella viisi muuta majakkaa, esimerkiksi Marjaniemen majakan Hailuotoon.

Sälskärin majakassa käytettiin Bomarsundin linnoituksen tiiliä, ja torni valmistui 1868. Jo aiemmin paikalla oli palanut merkki­tuli merenkävijöille varoituksena karikkoisista vesistä.

Sälskärin majakka oli valmistuttuaan vuonna 1868 Suomen valovoimaisin majakka.

Kun lähestymme Jalle Hägerin kanssa majakkaa, puut loppuvat. Maisema liukenee harmaak­si kallioksi, sammaleeksi, jäkäläksi ja muuksi matalaksi kasvustoksi.

Torni seisoo kallion laella, saaren korkeimmalla kohdalla. Majakkaan pääsee edelleen kiipeämään opastetuilla retkillä.

Vielä ennen sisään menoa Häger pysäyttää seurueemme suuren ja laakean kiven äärelle. Hän nostaa jalan kiven päälle ja alkaa keikuttaa sitä kalliota vasten. Kallio kumisee.

”Tämä on sumukivi”, Häger kertoo.

Se otettiin avuksi silloin, kun majakan valo ei läpäissyt sankkaa sumua. Ääntä sumu ei kuitenkaan pysty kahlitsemaan, joten laakean kiven keinuttamisen synnyttämä kumina tiedotti merenkulkijoille saaren sijainnista. Ääni kuulostaa rummulta.

Synkkä pala historiaa

Noustavana on 164 porrasta ja 30 metriä. Huipun lamppukuvusta avautuvat komeat maisemat saaren yli.

Majakasta katsottuna Sälskär näyttää maailmankartalta pienoiskoossa: kasvillisuuden vihreät laikut muodostavat mantereet ja saaret, harmaa kallio niiden alla meren.

Sälskärin majakkatorniin pääsee nousemaan opastetuilla retkillä. Huipulla odottavat hienot näkymät.

Vaikka viimeiset majakanvartijat poistuivat saarelta jo melkein 70 vuotta sitten, tornin valo syttyy yhä hämärän aikaan. Siitä pitävät huolta sensorit, jotka saavat virtansa aurinko­paneeleista. Sälskär oli aikoinaan Suomen ensimmäinen automatisoitu majakka.

Kun laskeudumme tornista takaisin alas kallioille, katse osuu majakan edustalle kallioon valkoisella maalattuun kirjoitukseen: 1742 Fågel Phoenix. Se muistuttaa yhdestä suurimmista näillä vesillä koetuista onnettomuuksista. Kristiinankaupungista Itä-Götanmaalle Ruotsiin sotilaita kuljettanut alus Fågel Phoenix haaksirikkoutui Ahvenanmaan saaristossa myrskyisenä lokakuun yönä 1742. Kaikki 82 kyydissä ollutta menehtyivät.

Heidän muurattu hautakammionsa sijaitsee Sälskärin koillisosassa.

Monta asukasta, monta tarinaa

Vaikeista olosuhteista syntyy usein sankari­tarinoita. Ehkä juuri siksi majakoihinkin liittyy romanttinen seikkailun ja selviytymisen mielikuva: karut olosuhteet, niukka elämä, meren vaarat, eristyneisyys.

Sälskär ei kuitenkaan ole tällainen majakka. Se sijaitsee liian lähellä Ahvenanmaan pääsaarta ollakseen tavoittamattomissa. Saarelta on aina voitu pitää yhteyttä muualle, ja veneellä tai jäätä pitkin on päästy ihmisten ilmoille.

Vuosikymmenten aikana pienelle Sälskärillekin ehti kuitenkin muodostua oma maan­tieteensä. Saaren eri kolkilla oli asukkaiden antamia nimityksiä, kuten Dansberget, Tanssi­kallio, jonne tultiin tansseihin myös lähi­saarilta. Tai lasten liukumäkikallioina tunnetut silokalliot saaren pohjoispuolella. Niiltä oli talvisin hyvä laskea meren jäälle. Tai sadevesilampi, jonne Jalle Hägerin isoäiti toi leipomisen jälkeen leipäastiansa, jotta linnut saivat puhdistaa siihen takertuneen taikinan.

Saaren asukkaat saivat juomavetensä Brunnskärretin lammesta vuoteen 1901 saakka.

Vilkkaimpina aikoina pienellä saarella riitti väkeä. Majakanvartijoilla ja majakkamestarilla oli mukanaan usein isot perheet, vaikka osa puolisoista ja kouluikäisistä lapsista ei asunutkaan saarella ympärivuotisesti. Elanto hankittiin silakan- ja siiankalastuksella, linnustuksella, hylkeenpyynnillä sekä ­linnunmunia keräämällä.

Nyt saaren rakennuksista ovat jäljellä lähinnä talojen kivijalat sekä rapun sammaloituneet portaat, jotka eivät johda mihinkään. Rannassa seisoo myös suola-­aittoja, jotka ovat peräisin jo 1500-luvulta. Ne muistuttavat ajasta, jolloin alueella käytiin suolakauppaa.

Sälskärillä on säilynyt myös vanhoja suola-aittoja, jotka ovat olleet saarella jo ennen majakan rakentamista.

Päivä ulkomerellä

Retkieväät on syöty, ja saarikierros on lopuillaan. Päivä ulkomerellä on ollut pilvinen, mutta horisontissa avautuu kapea kaistale sinistä taivasta – vaaleansinistä kuin vauvanvaatteessa.

Oppaamme Jalle Häger ei itse ehtinyt koskaan asua saarella. Hänen isänsä muutti täältä viisi vuotta ennen poikansa syntymää. Mutta Hägerillä on silti eräänlaiset juuret Sälskärillä. Juuri hänen muistonsa ja sukunsa tarinat herättävät saaren eloon kävijöille. Ja tarinat jäävät elämään omaa elämäänsä vierailijoiden mielessä.

Ympäri saarta kallioilta löytyy myös valkoisella kirjoitettuja tietoja esimerkiksi meriveden pinnan korkeudesta.

Kun m/s Silvanan köydet irrotetaan rannasta paluumatkaa varten, mielikuvitus herättää eloon Tanssikallion. Kaikki ne nuoret ihmiset, jotka ovat kenties saapuneet veneillä pitkään odotettuihin tansseihin pieni kutina vatsassaan. Tai vanhat kalastajapariskunnat, jotka tanssahtelevat haitarin tahtiin kesäyössä.

Ne ovat toki vain majakkasaaresta innostuneen kuvittelua, mutta kertovat myös siitä, että majakoihin ja niiden tarinoihin on vaikea olla rakastumatta.

Julkaistu: 12.4.2020
Kommentoi »