"Kun ajattelen kaikkea ulkopuolelle työntämistä ja kohtelua, johon olemme vuosikymmenien mittaan kirkkona ja yhteiskuntana syyllistyneet seksuaalivähemmistöjä kohtaan, ja miten edelleen niin tapahtuu, minusta tässä on anteeksipyynnön paikka. Selittelemättä ja kiertelemättä.”

Arkkipiispa Kari Mäkisen sanat Porin SuomiAreenalla olivat selkeät. Ne herättivät monet kysymään: Onko kirkon ylin johto nyt valmiimpi (kuin monet kirkon nimissä puhuvat) ottamaan seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja niiden loukkaukset vakavasti? Ja jos näin on, niin olisiko syytä edetä sanoista tekoihin, ehkä samaa tietä myös avata kirkollisen avioliiton mahdollisuus jokaiselle? Moni myös hermostui ja kysyi: Onko kirkolla muka velvollisuus pyytää anteeksi, jos seksuaalivähemmistöjen taipumukset ja toiminnat ovat selkeästi pyhän sanan vastaisia?

Vuosi sitten katolisen kirkon päämies Paavi Franciscus rikkoi pyhän istuimen traditiota ja ilmoitti, että homoseksuaaleja ei pidä marginalisoida tai tuomita heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Hänen mukaansa homoseksuaalisuus ei ole synti sinänsä, ainoastaan homoseksuaaliset teot. Ymmärrettävästi kaikki katoliset eivät ”radikaali-paavin” seksuaalipoliittisia kannanottoja hyvällä katsoneet.

Uskonnon ja seksuaalisuuden väliset kysymykset ovat herkkiä, syvälle ihmisyyteen ja ihmisoikeuksiin meneviä kysymyksiä. Moni poliitikkokin tienaa äänensä ja leipänsä näillä vesillä. Aikana, jolloin moraalisten kysymysten tulkintaa ei ratkaista enää vain sakastien suojissa, kysyä sopii: Kun piispat ja paavitkin lausuvat tänään näin, mitä sanoo kansa huomenna?