Sain todistaa historiallisia hetkiä Ateenassa toukokuussa 2006, kun Suomi voitti rytinällä ensimmäiset Eurovision laulukilpailunsa. Suomessa Lordia oli etukäteen kauhisteltu ja jopa nolosteltu – aivan kuten oli 45 vuoden ajan hävetty sitä, ettei maamme koskaan pärjää Euroviisuissa. Voiton jälkeen suomalaisten itsetunto meni hetkeksi sekaisin, torilla tavattiin ja kovaäänisesti uhottiin. Pian taas palattiin arkeen ja jatkettiin kyräilyä. ”Ensi vuonna ei kyllä voittoa tule, eikä Lordinkaan menestys kauan kestä.”

Kun Sofi Oksasen nimi on nyt alkanut ensi kertaa esiintyä Nobel-veikkauksissa, monet rientävät tyrmäämään moisen ajatuksen naurettavana. Mitään mahdollisuuksia ei ole myöskään Hollywoodissa yrittävillä suomalaisnäyttelijöillä tai maailmaa valloittavilla rockbändeillä.

Todellisuudessa suomalaista kulttuuria viedään koko ajan menestyksekkäästi ulkomaille: suomalaisia kirjoja käännetään kovaa tahtia, suomalainen lyhytelokuva oli Oscar-ehdokkaana ja lukuisat härmäläisbändit tunnetaan Japanissa asti paremmin kuin kotimaansa kamaralla.

Itse nostan hattua kaikille maailmanvalloittajille, on heidän työnsä sitten vakavaa taidetta tai kevyempää viihdettä. Vaikka Sara Maria Forsbergit tai Pia Lambergit (jos et tunne, ota Google kauniiseen käteen) eivät lopulta kansainvälistä läpimurtoa tekisikään, he tuovat täältä Pohjolasta raikkaita tuulahduksia ulkomaailmaan. Niin, ettei Suomea iänikuisesti tunnettaisi vain saunasta, salmiakista ja Sibeliuksesta tai Helsingin Kauppatorilla myytävistä poronsarvista.

Vain asenteet tekevät takapajulasta takapajulan.