Jos elämässä ei ole syvyysulottuvuutta, ihminen pinnallistuu. Näin sanoo metropoliitta Ambrosius sivulla 38 alkavassa haastattelussamme. Hän kannustaa meitä pysähtymään ja katsomaan elämäämme pidemmästä perspektiivistä – edes pääsiäisenä.

Ajan riento on koko ajan kiivaampaa. Siihen menee mukaan ihan huomaamattaan. Uutisvirta koukuttaa. Vaikka ei oikeaa kiirettä olisikaan, on kuitenkin kiireen tuntu.

En keksi yhtään asiaa, jota kiire edistäisi. Se heikentää tekemisen laatua. Tiedämmehän Tuntemattoman sotilaan Koskelan ansiosta sen, millaisia lapsia hätäilemällä syntyy. Kiire altistaa tapaturmille ja aiheuttaa stressiä. Lyhytaikaisena stressi voi toimia pontimena, mutta kroonistuessaan stressi muuttaa elimistön hormonitasapainoa. Se alentaa vastustuskykyä, nostaa sydänperäisen kuoleman riskiä. Pitkittynyt stressi myös hidastaa ruuansulatusta ja nostaa verenpainetta. Se voi aiheuttaa astmaakin.

Kiire on totta vain silloin, kun pitää pelastaa jonkun henki tai hälyttää palokunta. Muuten kiire on pelkkä tuntemus, jonka itse luomme omaan päähämme. Mitä jos lähtisimmekin tapaamiseen kymmenen minuuttia aikaisemmin? Tai keskittyisimme yhteen asiaan kerrallaan?

Mitä jos pysähtyisimme pääsiäisenä miettimään isä Ambrosiuksen kehotuksen mukaisesti, mikä kaikki elämässämme on hyvin? Ja yrittäisimme tulla sellaisiksi kuin olemme.