Apu

Pääkirjoitus: Kaunosta historiaa



Pääkirjoitus: Kaunosta historiaa

Toimituspäällikkö Samuli Isola: "Käynnissä on kirjoitetun historian nopein muutos: käsinkirjoituksesta loikataan konekieleen, päiväkirjat tuutataan pilveen, posti on tekstareita, sähköiset formaatit vanhenevat vuosikymmenessä."
Teksti Apu-toimitus

Viimeisteltävänä olevan peruskoulun opetussuunnitelman mukaan painopiste siirtyy tekstaamisen ja näppäintaitojen opetukseen. Kouluissa ei syksyn 2016 jälkeen opetettaisi sidosteisia kirjaimia eli kaunokirjoitusta. Uutinen oli odotettu, sillä asiaa valmisteleva toimikunta oli jo vihjannut, että tätä on tulossa. Ja palaute on kuulemma ollut lähinnä kiittävää ja tukevaa. Syitä muutokselle on löytynyt: kaunokirjoituksen opettaminen on mutkikasta ja aikaa vievää, tarvitaan tilaa näppäintaitojen opettamiselle, uusi aika vaatii tietoteknisiä taitoja, vapaaehtoisesti voidaan kaunoa opettaa...

Totta on, että maailma on eri kuin lapsuudessani 1970-luvulla, kun opeteltiin Toivo Salervon 1930-luvulla kehittämää koukerotyyliä. Mutta kyse on myös isosta valinnasta lastemme puolesta. Käynnissä on kirjoitetun historian nopein muutos: käsinkirjoituksesta loikataan konekieleen, päiväkirjat tuutataan pilveen, posti on tekstareita, sähköiset formaatit vanhenevat vuosikymmenessä. Kun kaunokirjoituksesta aiotaan opetussuunnitelman muutoksen myötä tehdä yhä harvempien omaisuutta, voi hyvin kysyä, mitä ajastamme jää jälkeen. Keiden tarinat ja kirjoitukset jäävät tulevien polvien tulkittavaksi?

Kaunokirjoitus ei ole pikaruokaa. Sen opetus vaatii aikaa, viitsimistä, keskittymistä, mutta se myös syventää asioiden omaksumista, kehittää lapsen aivoja ja hienomotorisia taitoja. Kerran opeteltu käsiala seuraa meitä loppuelämän ajan.

Näyttää siltä, että kaunokirjoitus on työryhmän linjauksella tuomittu menemään kuin se kuuluisa lapsi pesuveden mukana.

Julkaistu: 24.11.2014