Apu

Pääkaupungin peikkometsä

Pääkaupungin peikkometsä

Kiireiselle kaupunkilaiselle tuskin löytyy sen parempaa rentoutumispaikkaa kuin Nuuksion metsäinen järviylänkö. Siellä voi unohtaa itsensä ja antautua sammalmetsän syleilyyn. Puuttuu vain, että menninkäinen käppäilisi vastaan neulaspolulla.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen
Mainos

Salomaa on tehty jotta siellä ei asuttais, jotta siellä jumala yksin olla sais. Astuskellen sammalmattojansa, ympärillään koko luomisen kansa.

En voinut aloittaa tätä juttua lainaamatta Aaro Hellaakosken runoa Salomaa. Nimenomaan asumattomana tämä metsäinen ja kallioinen järvialue on säilynyt kuin ihmeen kaupalla, vaikka aivan vieressä on miljoonan ihmisen pääkaupunkiseutu.

Nuuksio on ainakin nimenä tuttu useimmille suomalaisille, ja vuonna 2013 kansallispuiston porteille avatun luontokeskus Haltian myötä siellä on käynyt entistä useampi.

Monille ulkomaalaisille piipahdus kansallispuiston poluilla on ensimmäinen kosketus pohjoisen havumetsävyöhykkeen eli taigan luontoon. Nuuksion kansallispuisto on kuin Suomen käyntikortti siinä missä Helsinki-Vantaan lentoasema ja Esplanadin puistokatu.

Haukkalammen ja muiden pienten järvien ympärillä kohoavat jylhät kalliot.

Nuuksion luonnosta tekee Suomen oloissa poikkeuksellisen monipuolisen se, että alue sijaitsee niin etelässä. Lisäksi maasto on hyvin vaihtelevaa, ja pinnanmuodot ovat paikallisesti melkein vuoristomaisia.

Kansallispuiston ja samalla Espoon korkein kohta on 114 metriä merenpinnasta. Kalliojyrkänteet ovat jylhiä. Esimerkiksi alueen suurimman järven, vuonomaisen kapean Nuuksion Pitkäjärven pohjoispäässä Romvuorella kallio kohoaa vedenpinnasta kymmeniä metrejä. 

Rotkolaaksossa on myös komea louhikko, joka näkyy hienosti vastapäisten mäkien huipuilta. Solvallan laskettelukeskuksen päältä on hyvä tutkailla Nuuksion maiseman yleispiirteitä.

Parasta Nuuksiossa ovat ilman muuta vanhat aarniometsät – sellaisia kun ei ole Suomessa enää paljon jäljellä. Eteläisen sijainnin ansiosta puut kasvavat Nuuksiossa korkeiksi ja paksurunkoisiksi, ja etenkin purojen varsilla pääsee käyskentelemään todellisissa peikkometsissä. 

Kaakkurit uiskentelevat Holma-Saarijärvellä kansallispuiston sydämessä.

Nuuksion luonnon historia juontaa juurensa satojen miljoonien vuosien taakse, jolloin tulivuorten ja mannerlaattojen törmäysten aiheuttamissa mullistuksissa sai muotonsa eteläisen Suomen graniittinen kallioperä.

Viimeisimmän jääkauden loppuessa noin 10 000 vuotta sitten sulava jää hioi kallioita sileiksi ja jätti mäkien luoteispuolille pystysuoria jyrkänteitä. Nuuksion alueella on myös hiidenkirnuja muistona jään ruhjovasta voimasta.

Jääkauden jälkeen Nuuksio sai kasvi- ja eläinlajinsa, ja pian ensimmäiset ihmisetkin vaelsivat alueelle. Kivikauden ihmiset metsästivät Nuuksiossa hirviä ja peuroja, ehkä hylkeitäkin – Nuuksion nykyiset järvet olivat tuolloin merenlahtia, ja vain korkeimmat kohdat olivat kuivalla maalla.

Keskiajalta lähtien Nuuksiossa on ollut pysyvämpää asutusta. Ensimmäiset asukkaat olivat lähinnä hämäläisiä eränkävijöitä – heidän vaikutuksensa muuten kuuluu vielä nykyäänkin pääkaupunkiseudun ja muun Uudenmaan alueella puhuttavassa murteessa, jossa on sellaisia hämäläisperäisiä ilmaisuja kuin ”mä” ja ”sä” (minä ja sinä) sekä ”tyä” (työ).

Kaskiviljely oli yleistä 1700-luvulle asti. Nuuksiosta löytyy yhä merkkejä kaskeamisesta, esimerkiksi reheviä koivikoita ja haavikoita.

Nuuksioon ei ole koskaan syntynyt kovin laajaa ja tiheää asutusta. 1900-luvulla alueita alettiin varata helsinkiläisten virkistyskäyttöön. Helsingin kaupunki osti Nuuksion koillisosassa sijaitsevan Luukin ulkoilualueen 1960-luvun alussa, ja vuonna 1994 alueelle saatiin vihdoin kansallispuisto.

Nykyisin Nuuksion kansallispuiston laajuus on 53 neliökilometriä, ja se sijaitsee kolmen kunnan alueella, Espoossa, Vihdissä ja Kirkkonummella.

Sienet lahottavat aarniometsän puita.

Espoon kaupunki teki reilu vuosi sitten tutkimuksen, jossa kysyttiin espoolaisilta, mitkä ovat heidän mielestään Espoon suurimmat vahvuudet. Selväksi ykköseksi nousi luonto.

Nuuksion kansallispuiston tunnuseläin on liito-orava. Suurisilmäinen, uteliaan näköinen otus on Suomessa runsaimmillaan juuri Espoon pohjoisosissa, ja muutenkin se sopii hyvin luonnonsuojelun symboliksi.

Muita kansallispuistossa eläviä, joskin vaikeasti havaittavia erikoisuuksia ovat ilvekset. Suomen ainoa luonnonvarainen kissapeto on yleistynyt viime vuosina, ja erityisen paljon tupsukorvia liikuskelee Hämeessä ja Uudellamaalla. 

Muutama vuosi sitten uutisissa kerrottiin, kuinka pelästyneet retkeilijät olivat soittaneet hätäkeskukseen varoittaakseen Nuuksiossa liikuskelevasta karhuperheestä. Otukset osoittautuivat kuitenkin ilveksiksi. Niitä kävi paikallisen asukkaan pihallakin.

Useammin nähtyjä salomaan eläjiä ovat muun muassa tiaiset ja tikat, joille kansallispuiston lahopuut tarjoavat pesä- ja ruokailupaikkoja. Palokärjen komea kiekaisu on tuttu ääni Nuuksiossa, ja kulkija voi sielunsa silmin nähdä Akseli Gallen-Kallelan erähenkisen Palokärki-maalauksen. 

Kuuluisa tauluhan syntyi paljon pohjoisempana Kuusamon Paanajärvellä, mutta maisemien puolesta Gallen-Kallela olisi voinut luoda teoksensa vaikka Nuuksion Haukkalampea reunustavalla kalliolla.

Tämä Haukankierros-polun varrella aukeava näköala on yksi suosikkipaikkojani Nuuksiossa – jotenkin siihen tiivistyy koko kansallispuiston olemus ja henki. Jyrkänteen takana piileskelee runollisen kaunis, suurten kuusien, saniaisten ja sammalmättäiden peittämä purolaakso.

Kansallispuiston suosituimmat alueet, etenkin Haukkalampi ympäristöineen, ovat viikonloppuisin ja hyvällä säällä jopa ruuhkaisia.

Maasto on kulunut paikoin niin, että puiden juuret törröttävät alastomina. Ajoittainen lentokoneen ääni muistuttaa siitä, että metropoli on nurkan takana.

Siitä huolimatta Nuuksiossa pääsee salomaan tunnelmaan ja syvemmällä puistossa voi vaeltaa pitkiäkin matkoja omassa rauhassa, kymmenien järvien ja lampien sekä metsien mosaiikissa. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 15.9.2015