Image

Ovela Kettu (Henkilökuva Katja Ketusta)

1


Ovela Kettu (Henkilökuva Katja Ketusta)

Kirjailija Katja Kettu on roolipelaaja, jolle hyvä tarina on totuutta tärkeämpi.
Teksti Venla Rossi
Kuvat Juha Törmälä

Jugendtalon kolmannen kerroksen postilaatikoissa ei lue tuttua nimeä, mutta oven avaa kirjailija Katja Kettu, ilman housuja. Kello on kaksi iltapäivällä, mutta Kettu on vasta herännyt. Hän pahoittelee olemustaan ja vetää housut jalkaansa. Syy myöhäiseen heräämiseen ei ole baari-ilta vaan se, että kirjailija tekee taidetta kolmessa vuorossa. Uuden romaanin deadline on alle viikon päästä.

”Nukun, herään ja kirjoitan. Sitten nukun vähän lisää ja kirjoitan taas”, Kettu sanoo.

Hänen Helsingin Eirassa sijaitsevassa asunnossaan on kaaos. Kaikkialla on kirja- ja paperipinoja, lakanat kuivuvat ovien päällä. Viinipulloon asetetut ruusut ovat kuihtuneet, kolme kissaa pyörii jaloissa. Niiden nimet ovat Amalia Kekkonen, Petja ja Rimma.

Kirjailijan kodissa näkyy myös menestys. Kettu asuu yksin neljää huonetta. Keittiön ikkunasta aukeaa näkymä merelle. Ohitse kulkee paljon lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia, rotukoiria. Alue on pääkaupunkiseudun kalleimpia. Kettu asui asunnossa aikaisemmin kämppisten kanssa, enää kuluja ei tarvitse jakaa.

Suomalaiset kirjailijat ovat viime vuosina jakautuneet yhä selvemmin kahteen kastiin. Julkaistujen nimikkeiden määrä kasvaa, mutta suosio keskittyy yhä harvemmille tekijöille. Heillä on jatkuvasti esiintymisiä, matkoja ja haastatteluja, hyvä kun välissä kerkeävät kustannustoimittajan kanssa lounaalle.

Samaan aikaan valtaosa kirjailijoista elää köyhyysrajalla ja lähettelee apurahahakemuksia, joihin tulee yhä useammin kielteisiä vastauksia.

Myös kritiikkien määrä on vähentynyt julkaisupohjan kaventumisen myötä. Helsingin Sanomat arvioi vielä noin puolet kotimaisesta kaunokirjallisuudesta, mutta monet sanomalehdet ovat ryhtyneet kierrättämään arvioita saman konsernin julkaisuissa. 

Katja Kettu kuitenkin uskoi itseensä jo ennen esikoisteoksensa Surujenkerääjän ilmestymistä vuonna 2005.

”Oli sellainen olo, että kohta universumi räjähtää. Kävi ilmi, että universumia ei kauheasti kiinnostanut.”

Myöskään vuonna 2008 julkaistu Hitsaaja ei saanut huomiota.

Sitten vuonna 2011 ilmestyi Kätilö. Siinä Kettu yhdisti kotiseutunsa historian ja itse koetun, suuren rakkauden kuvauksen.

Kätilön jälkeen universumi on räjähtänyt: palkitun läpimurtoteoksen käännösoikeudet on myyty jo 18 maahan.

Kettu on Sofi Oksasen jälkeen kirjallisuutemme lupaavimpia kansainvälisiä läpimurtoja. Kymmeniä vuosia Suomessa myydyimpien kirjojen listoja hallinneet hirvisaaret ja tervot eivät ole maailmalla lyöneet itseään läpi samalla rytinällä kuin nuoren polven kirjailijanaiset.

Katja Ketussa on skandinaavista eksotiikkaa. Hän on pohjoisine sukujuurineen kiinnostava hahmo, yhdistelmä Peppi Pitkätossua, Lapin taikaa ja punk-asennetta. Ruotsalaislehti Helsingborgs Dagblad kirjoitti Kätilön ruotsinnoksen ilmestymisen jälkeen, että kirjasta voi miltei haistaa ”suolaisen ihmishien, poronjäkälän ja sperman”.

Kettu ei ole asunut porojen keskellä enää vuosikausiin, mutta sitä ei kannata tietenkään korostaa. Kettu osaa nykyään tärkeän kirjailijabrändin rakentamisen perusasiat: kerro kiinnostavia asioita itsestäsi.  On tärkeää valita oikeat yksityiskohdat – ja liioitella niitä vähän.

Kirjailija Kettu, tai alun perin Heikkinen, syntyi Muhoksella ja varttui suurimman osan lapsuudestaan Rovaniemen lähellä Pöykkölän kylässä, kaupungin ja maalaiskunnan rajamaastossa. Ympäristö oli karu: suota ja metsää, ei asfalttiteitä tai katulamppuja.   

Hänen perhetaustansa on monelle suomalaiselle tyypillinen. Isovanhemmat olivat köyhiä, mutta vanhemmat nousseet koulutuksen myötä keskiluokkaan, tai Heikkisen perheen kohdalla vielä ylemmäksi. Ketun isä on kirurgi ja äiti psykologi. Perhe asui omakotitalossa, lapsia oli neljä. Tuleva kirjailija seikkaili ulkona muutaman lähistöllä asuvan kaverinsa kanssa.

”Tuppasin osallistumaan kaikenlaisiin hiihtokisoihin ja jumppakärpäsiin vaikka olin pullava kömpelys.”

Lempipuuhia olivat majanrakennus ja lukeminen. Ääneen lausutut tulevaisuuden unelma-ammatit olivat kirjailija, rokkitähti ja eläintenhoitaja.

Vaikka Kettu oli ujo lapsi, hän halusi kertoa tarinoita. Kettu istui äitinsä kokouksissa usein ”kuunteluoppilaana”. Siellä hänen ensimmäinen kirjalliseen muotoon tehty tarinansa syntyi kokouspaperin kääntöpuolelle. Se meni näin: Katsoimme auringonlaskua. Sitten palvelustyttömme Maisa huokasi ja lähti.

Ketun kaikissa teoksissa tapahtumat ovat dramaattisia, mutta tyyli on sittemmin hieman muuttunut. Kätilön päähenkilö Villisilmä tiivistää elämänkokemustaan näin: Kaiken tietämäni olen oppinut sodan viime kuukausina mulkun ja verisen mullan kautta.

1990-luvun alussa Rovaniemi oli homogeeninen, yläasteella kaikilla piti olla samanlaiset levikset. Kettu ja hänen pari kaveriaan eivät sulautuneet massaan. He halusivat olla punkkareita, mutta eivät oikein tienneet miten. Koska oikeanlaisia vaatteita oli vaikea hankkia, isoisä laittoi Ketulle niittejä nahkatakkiin. Suurin idoli oli Sex Pistols, kotimaisista yhtyeistä Lama.

Punkkareita ei kutsuttu koulukavereiden bileisiin. Linja-autoaseman alakerrassa oli kuitenkin paikka, jossa punk-bändejä kävi välillä keikoilla. Siellä hengaili Kettu tovereineen.

Myös Lapista kotoisin olevat Timo K. Mukka ja Rosa Liksom olivat Ketulle tärkeitä, kirjailijoina. Ketulla ja Liksomilla on jopa ollut sama lukion äidinkielenopettaja Rovaniemen kuvataidepainotteisessa lukiossa. Opettaja kannusti Kettua ja lähetti hänen tekstejään läänintaiteilijalle asti luettavaksi.

Myöhemmin Kettua on verrattu esikuviinsa. Pohjoisen groteski kieli, sen vimma, rujous ja leikillisyys, kuuluu Ketun kirjoissa. Ketun mukaan Lapissa ei kiroilla enempää kuin muuallakaan, mutta monipuolisemmin.

”Kieli saattaa olla hyvin alatyylistä mutta samalla rikasta.”

Pohjoisessa puhekulttuurissa olennaista on suoruus. Kysytään heti päin naamaa, että kenenkäs tyttöjä oot.

Suorapuheisuus ei yllä kuitenkaan ihan kaikkeen. Lapin sota oli, ja on Ketun mukaan edelleen, traumaattinen ja vaiettu asia.

”Kouluaikana minua kiellettiin tekemästä siitä esitelmää. Aikuisena en halunnut enää vaieta.”

Kettu on valinnut kirjailijana isoja aiheita, kuten lapsen hyväksikäytön, Estonian uppoamisen ja sodan, jossa hänen molemmat isoisänsä taistelivat.

Toinen vaikeni kokemuksistaan, toinen kertoi hauskoja juttuja.

Ketulla on molempien, nyt jo edesmenneiden pappojen, kanssa sama syntymäpäivä. Se tuntuu miltei jonkinlaiselta merkiltä. ”Emme kulje kohti tulevaisuutta naama vaan selkä edellä, katsoen menneisyyteen. Minua ovat muokanneet isovanhempieni kohtalot, ja olen oppinut ymmärtämään sen paremmin kirjoittamisen kautta.”

Yhdistäväksi teemaksi Ketun tuotannossa voisi hahmottaa historian uudelleenkirjoittamisen. Hän kertoo asioita naisten ja lasten näkökulmista.

Vielä pappojakin tärkeämpi Ketulle on isoäiti ja hänen tarinansa.

”Unohdamme sotien jälkeisten naisten taakan. Minun mummoni ei päässyt lotaksi, koska oli liian vasemmistolainen, mutta hän hoiti sodassa traumatisoituneen miehensä, kävi töissä ja koulutti lapset.”

Mummo on edelleen elossa, mutta sairastaa Alzheimerin tautia eikä enää tunnista tyttärentytärtään.

Siitä kertoessaan kirjailija näyttää yhtäkkiä pienemmältä. Oma historia häviää sukulaisten myötä.

Kettu jätti Lapin lukion jälkeen. Kirjailijanura ei ollut vielä harkinnassa, ja toisella puolella Suomea, Turun taideakatemiassa, saattoi opiskella animaatiota. Se oli pakomatka lapsuuden ympyröistä, mutta Turusta Kettu löysikin laumansa.

”Kohtasin ensimmäistä kertaa omalta tuntuvia ihmisiä, sellaisia, joilla on outoja ideoita. Jotka ovat samaan aikaan leikkisiä, mutta pitkäjänteisiä oman taiteellisen työnsä kanssa.”

Kettu kertoo eläneensä Turun vuodet ”aikamoisessa yhteiskunnallisessa paatoksessa.” Hänestä tuntui, että maailma oli monella tavalla väärin rakennettu. Sen seurauksena Kettu joutui pamputetuksi Göteborgin kuuluisassa mielenosoituksessa vuonna 2001. Kettu oli myös äänekäs eläinaktivisti.

Onko hän ollut vapauttamassa kettuja?

”Jos olisinkin, en ikinä sanoisi sitä julkisesti”, hän sanoo ja hymyilee, viekkaasti.

2000-luvun punkpiirit olivat maskuliinisia. Vaikka Kettu ja kaverit kiersivät keikoilla ulkomaita myöten, joutuivat naiset usein fanin tai kuskin rooliin. Se alkoi nyppiä Kettua, joka päätti perustaa oman bändin. Yhtyeen nimeksi tuli Confusa, ja Kettu otti laulajan roolin. Toisen vokalistin Kaisa Paljakan kanssa tehtiin sanoitukset, ja porukalla kehiteltiin niiden ympärille biisejä. Laulut käsittelivät enimmäkseen naisena olemisen vaikeutta.

”Erobiisejä oli paljon.”

Vastaperustettu bändi päätti lähteä ulkomaankiertueelle, vaikka kukaan ei osannut juuri soittaa. Kontakteja kuitenkin riitti ympäri Eurooppaa, koska bändin jäsenet olivat tehneet punkpiireissä paljon näkymätöntä työtä, järjestäneet keikkoja ja myyneet lippuja.

Ensimmäinen keikka oli Latviassa, ladossa keskellä heinäpeltoa. Vastaanotto oli hämmentynyt, ja keikan jälkeen paikalliset kysyivät Ketulta, miksi nätit tytöt huutavat tuolla tavalla.

Hän itse oli ekstaattisessa tilassa.

”Sellaista vapauden tunnetta en ollut kokenut koskaan aikaisemmin, enkä koskaan sen jälkeenkään. Tai no, ehkä Kätilön kielen kanssa oli jotain samaa, sellainen lentämisen kaltainen tunne.”

Ketun kirjalliset lahjat pantiin merkille myös Turun-koulussa. Animaattori ja taideakatemian opettaja Priit Pärn usutti oppilastaan kirjoittamaan.

”Kun hän sitten jatkuvasti kyseli siitä, niin kerran valkoisena valheena heitin, että on minulla jo valmis romaani. Priit innostui siitä niin paljon, että oli vähän pakko alkaa laittaa pöytälaatikkotekstejä kasaan.”

Opettaja näytti Ketun tekstiä tuttavalleen Kari Hotakaiselle. Tunnettu kirjailija ei ollut välittömästi myyty. Hän sanoi Ketulle varovasti, että olisi ihan hyvä, jos kirjassa olisi jonkinlainen rakenne, ehkä jopa juoni.

Hotakainen kuitenkin välitti Surunkerääjän käsikirjoituksen kustantamoon. Siellä oltiin varovaisen kiinnostuneita ja sanottiin, että Ketun pitäisi tehdä vielä töitä tekstin kanssa. Kettu teki, ja opiskeli hetken kirjallisuutta, koska ajatteli, että myös teoriapuolen pitää olla kunnossa.

Elääkseen hän teki animaatiota. Hän muutti Tallinnaan työskentelemään entisen opettajansa Pärnin kanssa. Virolaisen konkarianimaattorin käsikirjoittama Easy Writer oli Ketun esikoisohjaus, jos koulutöitä ei lasketa. Sen pääosassa on nainen, joka kirjoituskoneen avulla hallitsee miehiä ja tekee heistä rakastajiaan. Lopuksi nainen saa lapsen, jolla on sama kyky, ja lapsi tappaa äitinsä.

Animaation voi tulkita kuvauksena Ketun taiteilijaidentiteetin syntymisestä. Heikkinen muuttui Ketuksi hyvin konkreettisesti: Animaatioiden yhteydessä tuli ensimmäistä kertaa käyttöön uusi taiteilijanimi. Häntä oli kutsuttu kavereiden keskuudessa Ketuksi jo pitkään.

Elokuvan ensi-illan jälkeen vastasyntynyt taiteilija Kettu odotti Tallinnan satamaterminaalissa laivaa Helsinkiin. Silloin puhelin soi. Puhelimessa oli kustannustoimittaja, joka kertoi, että Ketusta tulee kirjailija.

”Aloin tietysti itkeä, tunneihminen kun olen.”

Kettu oli päättänyt, ettei hänen esikoisteoksensa olisi klassinen kasvuromaani omasta elämästä. Myöhemmin tarkasteltuna kävi toisin.

”Sen verran paljon tuli käsiteltyä suvun asioita, että kirjan ilmestymisen jälkeen setä uhkasi laittaa minulta polvet pesismailalla paskaksi.”

Romanttinen tositarina menee näin: Katja Kettu oli vuosia sitten toisen kirjailijan Mikko Rimmisen kanssa vaeltamassa Pohjois-Norjassa. Rimminen oli mies, josta Kettu oli tavatessaan ajatellut: jos tuon miehen saan, toista en vaadi.

Kettu sai, ja kirjailijapari eksyi yhteisellä vaelluksellaan. Yhtäkkiä edessä oli autiotupa. He kiipesivät ikkunasta sisään ja löysivät aikakapselin: mökin asukas oli lähtenyt jo kauan sitten ja jättänyt jälkeensä kaikki tavaransa, jopa päiväkirjansa. Vai oliko hän menehtynyt äkillisesti? Kettu nimesi paikan Kuolleen miehen mökiksi, ja siitä tuli Kätilön keskeinen tapahtumapaikka.

Tämäkin tarina vaikuttaa melkein liian hyvältä ollakseen totta.

Monet Ketun ystävät sanovat, että hän on luonteeltaan tarinankertoja ja liioittelija. Yksityiskohdat eivät ole aina niin justiinsa. Eräässä haastattelussa Kuolleen miehen mökistä löytynyt päiväkirja esitetään faktana, toisessa ”kirjailija tulkitsi sen päiväkirjaksi”.

Kettu on saanut kertoa juttujaan paljon julkisuudessa, ainakin keskimääräiseen kirjailijaan verrattuna. Kun hän leikkasi rastansa, siitä tehtiin muuttumisleikkityyppinen lehtijuttu.

”Jossain vaiheessa suostuin juttuihin liiankin helposti ja mopo lähti median kanssa vähän käsistä”, Kettu sanoo.

Rimminen ja Kettu muuttivat Sammatissa sijaitsevaan Eeva Joenpellon kirjailijakotiin vuonna 2009. Asumisoikeus hienoon maalaiskartanoon myönnetään yksittäiselle kirjailijalle, pariskunnalle tai perheelle kolmeksi vuodeksi kerrallaan.

Kettu ja Rimminen antoivat haastatteluja, joissa kerrottiin, kuinka ensi vuonna kartanossa juhlitaan mahtihäitä.

Lehtijuttujen ilmestyessä pariskunta oli jo eronnut. Kettu jäi kartanoon yksin.

”Kävelin siellä ahdistuksissani päin seiniä. Kirjoittamisen kannalta se oli kuitenkin ehkä loppujen lopuksi hyvä juttu. Tein Kätilöä raivolla, näyttääkseni, että täältä pesee.”

Jos tuon miehen saan, toista en vaadi päätyi Villisilmän suuhun.

Kätilö julkaistiin syksyllä 2011, ja sille myönnettiin Runeberg-palkinto seuraavan vuoden alussa.

Suurelle yleisölle Kettu tuli kuitenkin tunnetuksi toista reittiä.

Iltalehden etusivulla kysyttiin 7. maaliskuuta 2012: Sieppauskohu olikin vain mainostemppu?

Kyse oli Katja Ketusta.

Kettu oli kertonut Voima-lehden kolumnissaan vuonna 2009, että kaksi miestä oli yrittänyt siepata hänet pakettiautoonsa Helsingissä. Kätilön ilmestymisen aikaan Kettu kertoi Annan haastattelussa edelleen sieppausyrityksestä. Juttu oli otsikoitu ”Minuahan ette raiskaa”. Myös iltapäivälehdistö tarttui poikkeuksellisen kiinnostavaan uutiseen.

Iltalehti oli kuitenkin alkanut epäillä tarinaa, koska Voimassa ja Annassa tapahtumalle oli kerrottu eri ajankohdat.

Samana päivänä, kun Kettu komeili Iltalehden lööpissä, julkaistiin Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittama antologia Pimppini on valloillaan – tarinoita seksuaalisesta vallankäytöstä.

Lehdistö lähti Kettu-jahtiin ja löysi hänet kirjan tiedotustilaisuudesta WSOY:ltä. Kun tilaisuutta oli kestänyt tunnin verran, paikalle tuli Iltalehden miespuolinen toimittaja, joka tivasi Ketulta kaikkien kuullen yhä uudelleen, miksi poliisilta ei löytynyt tapahtuneesta rikosilmoitusta, vaikka Kettu oli väittänyt tehneensä sen.

Ironista oli, että antologiaan esseen kirjoittanut tutkija Sari Näre oli pitänyt hetkeä aikaisemmin alustuksen siitä, miten seksuaalirikoksen uhrien syyllistämisellä on Suomessa vahvat perinteet.

Tilaisuus keskeytettiin. Seuraavana päivänä lehdissä kirjoitettiin, että Kettu pakeni tiedotustilaisuudesta. Kirjailija peruutti jo suunniteltuja haastatteluja, mutta puolustautui myöhemmin kertomalla, ettei hänen internetissä tekemänsä ilmoitus ollut tallentunut järjestelmään.

Koko juttu ahdistaa Kettua edelleen, mutta keksitty se ei hänen mukaansa ollut.

Hieman liioiteltu ehkä.

”En nyt suorastaan kadu että puhuin siitä, mutta retoriikka oli ihan vääränlaista. Puhuttiin kuuluisan kirjailijan sieppauksesta, vaikka kyse oli humalaisesta ahdistelusta, jota naisille tapahtuu koko ajan.”

Episodin jäljiltä kirjailija on tarkempi siitä, mitä julkisuudessa sanoo. Siellä on kuitenkin oltava, jos kirjoja haluaa myydä.

Espoon modernin taiteen museo Emma on rakennuksena vaikuttava, avara. Yläkerran halleissa on meneillään näyttely pop-taiteesta. Yhteen kulmaan on kannettu muutamia kymmeniä tuolia. Tänään värikkäiden veistosten ja maalausten keskellä puhutaan Lapista ja pohjoisen merkityksestä kulttuurille. Keskustelun osallistujat ovat kirjailijat Katja Kettu ja Mikko-Pekka Heikkinen.

Tai itse asiassa kyseessä ei ole keskustelu, vaan kirjailijabattle. Kirjallisuustapahtumia markkinoidaan kilpailullisilla elementeillä, vaikka tapahtuma muistuttaisi lähinnä paneelikeskustelua. Tosi-tv:n aikakaudella yleisöstä kilpaillaan paitsi esiintyjien myös tapahtumien tuotteistamisella. Kirjailijat joutuvat esittämään kirjailijoita, mitä Kettukin tekee.

Battle alkaa kysymyksellä siitä, onko olemassa jonkinlainen pohjoisen ihmistyyppi. Kettu sanoo, että ehkä lappilaisuus on jonkinlaista tiivistynyttä suomalaisuutta.

”Ennakkoluulot, joita eteläsuomalaiset usein liittävät pohjoisen ihmisiin, ovat samoja, joita olen kohdannut muualla maailmassa. Mutta silloin ne koskevat kaikkia suomalaisia. Ajatellaan, että me kaikki ollaan kotoisin jostain šamaanimaasta tai tonttulasta.”

Yleisöä on paikalla mukavasti, yli kolmekymppisiä naisia. Kirjailija kertoo heille, että hänen teostensa Lappi ei ole ihan oikea.

”Luon vaihtoehtoisen universumin, kuvitteellisen paikan oikean Lapin sisälle. Jonkinlainen etäisyys on itselleni tärkeää. Ehkä siksi pohjoisesta on helpompi kirjoittaa täältä etelästä käsin.”

Mikään luontainen esiintyjä Kettu ei ole. Aikaisemmin hän oksensi jännityksestä joka kerta ennen lavalle menoa. Kokemus on tuonut itsevarmuutta, mutta takeltelematta jutut eivät irtoa.

Kun juontaja kysyy jotain vaikeaa, jää kirjailija usein hetkeksi miettimään ja täyttää tilaa hermostuneilla välisanoilla.

 ”No voi hyvänen aika. Hmm. No juu. Tuota.”

Siitä tulee sympaattinen vaikutelma. Jännitys näkyy: ei tässä vain tottuneesti vedetä show’ta.

Kun kirjailijasta tulee brändi, hänen käyttäytymisensä alkaa kiinnostaa myös kustantamon tiedotusosastoa. Sosiaalisen median käytöstä on ollut puhetta, esimerkiksi Instagramista. Kettu on luonut sinne juuri tilin. Kuvia on kymmenisen – enimmäkseen hänestä itsestään. On selfietä aurinkorannalla, Kööpenhaminan keväässä, uima-altaalla Caretagenassa ja yhteiskuva kirjailijabattlekumppani Heikkisen kanssa.

Mitään suuria vaatimuksia Ketulle ei ole esitetty – rastojen leikkaaminenkin oli oma idea – mitä nyt on toivottu, ettei vanha punkkari näyttäisi kuvissa keskisormea. Kettu on välillä altis suuttumaan.

Hänen imagonsa on muuttunut kuitenkin pehmeämmäksi, myös hiusten väri on vaalentunut. Kettuun panostetaan ja hänen promokuvansa rakennetaan huolella. Kustantamon lehdistökuvassa Kettu seisoo kukkamekko päällä dramaattisessa meikissä ruususateessa.

Kirjailijoiden ulkonäkövaatimukset ovat viime vuosina koventuneet, ainakin naisten kohdalla. Rosa Liksom kommentoi Frankfurtin kirjamessujen jälkeen, että nykyään yleisö odottaa näkevänsä kirjailijan hienosti pukeutuneena. Silti kirjailija ei voi olla vain mallinukke: yleisö odottaa kiinnostavaa sanottavaa.

Sisällöistä voisi Ketun mielestä puhua enemmänkin. Esimerkiksi Ranskassa kirjailijoilla on hänen mukaansa Suomea vakiintuneempi asema kulttuuriälykköinä. Kettu haluaisi tuoda esiin enemmän yhteiskunnallisia teemoja, feminismiä ja vähemmistöjen oikeuksia.

Meillä esimerkiksi kirjamessujen haastattelut pyörivät hyvinkin arkisissa aiheissa, kuten mikä on kirjailijan lempiruoka (kaalikeitto).

Entinen punkkari on nyt liikenainen, Kettutuotanto Oy:n toimitusjohtaja. Yrityksessä työskentelee assistentti, joka hoitaa esimerkiksi Ketun matkajärjestelyjä. Myös kirjanpito on ulkoistettu. Tiimi pitää kirjailijan elämän järjestyksessä. Yksi tärkeimmistä henkilöistä on Ketun kustannustoimittaja ja hyvä ystävä Lari Mäkelä. Luottamus kirjailijan ja Mäkelän välille ei kuitenkaan syntynyt välittömästi.

Kun Ketun ensimmäinen kustannustoimittaja lähti talosta, useiden menestyskirjailijoiden luottohenkilö ja kustannustoimittaja Harri Haanpää suositteli hänelle Mäkelää. Kettu ei muistanut koskaan edes kuulleensa hänestä. Kätilö tarvitsi kuitenkin toimittajan.

”Ensitapaamisellamme ajattelin, että herranjestas, mikä pojankloppi. Se alkoi vielä luennoida minulle draaman kirjoittamisen perusteista. Olin varma, että tästä ei tule mitään.”

Kettu oli väärässä. Mäkelä uskoi Kätilöön ja kiersi kovistelemassa kirjakauppojen henkilökuntaa ennen ensimmäisten kritiikkien ilmestymistä siitä, miksei teosta oltu  pantu paremmin esille.

Niiden jälkeen ei enää tarvinnut.

Ketun elämänrytmi muuttui, kun kirjasta tuli hitti. Hän matkusti Euroopassa viime syksynä kolme kuukautta puhumassa Kätilöstä – tai siis The Midwifesta, Barnsmorskanista, Jordmorasta ja Wildaugesta.

Nyt Kettu kirjoittaa kaiken lomassa, hotellihuoneissa ja lentokentillä. Kotona ollessaan hän hoitelee päivisin sähköpostia, soittaa puheluja ja ”kerää kirjoituspainetta”. Illalla ja yöllä kirjoitetaan.

Kettu tunnetaan ystävien keskuudessa unenlahjoistaan. Hän nukkuu, ”vaikka talo räjähtäisi”. Lahja auttaa työnteossa: hän pystyy keskittymään ja on siksi aikaansaava. Kettu hoitaa työkykyään myös ympäri vuorokauden auki olevalla kuntosalilla.

”Aikaisemmin kävin monta kertaa viikossa uimassa Yrjönkadun uimahallissa. Lopetin, koska mummot tulivat usein kiittelemään kirjasta, kun olin alasti.”

 Kettu kertoo innostuneena, miten katsoi juuri kolme dokumenttia mehiläisten katoamisesta maapallolta. Inspiraatio voi löytyä yllättävistä paikoista. Hän on lähdössä residenssimatkalle Edinburghiin, ja vierailu vanhoissa kaivoksissa kiinnostaa.

Skotlannissa pitäisi valmistua myös sen uuden romaanin.

Elokuussa ilmestyvän kirjan nimi on Yöperhonen, ja siinä on samoja elementtejä kuin Kätilössä. Päähenkilö on raskaana oleva valkokenraalin tytär, joka hiihtää takaa-ajajiaan pakoon Neuvostoliittoon. Kuulostaa vahvan naisen selviytymistarinalta.

Sen enempää kirjasta ei sen kirjoittajankaan sovi puhua.

”Kustantamolta on tullut tällainen toive, että ei tyhjennettäisi pankkia kokonaan etukäteen.”

On ilmeistä, että Kettuun uskotaan. Yöperhosen kohdalla paineet ovat aikamoiset, myös kansainvälisesti.

Menestyksessä on Ketun mielestä parasta se, kun asioita saa tehdä toisten kanssa. Syksyllä toteutuu hänen pitkäaikainen haaveensa, kun Kätilö-elokuva tulee ensi-iltaan. Kettu on käsikirjoittanut sen yhdessä elokuvan ohjaajan Antti J. Jokisen kanssa. Pääosaa esittää Krista Kosonen.

Kotimaisen kirjan päätyminen elokuvaksi on yhä harvinaista, mutta 2000-luvulla kirjoista on tehty joitakin elokuvia, kuten Anja Kaurasen Pelon maantiede, Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie, Sofi Oksasen Puhdistus, Reijo Mäen Varekset. 

Kettu tuntuu saavuttaneen alle nelikymppisenä kaikki lapsena ääneen lausumansa haaveet.

Hän on saanut takaisin myös jotain, jonka menettämistä seurasi menestyskirja. Kettu ja Rimminen ovat taas yhdessä. Häistä ei enää puhuta, mutta ehkä ensi kesänä ehditään taas Jäämerelle. Sieltä saattaa löytyä tarinoita, joiden todenperäisyydestä päästään kiistelemään.

Autenttisuuden vaatimus on kuitenkin lopulta hieman hassu. Kirjallisuudessahan on lopulta kyse tarinoista, ja puhuvathan rokkitähdetkin haastatteluissa usein mitä huvittaa.

Vai onko kyse siitä, että nainen ei sovi jutunkertojaksi? Liioitteleva kerrontatapa on yhdistetty vanhempiin, leppoisiin mieshahmoihin. Naiselta samat jutut ovat valehtelua, varsinkin, jos hän kirjoittaa sodasta, jota ei ole itse kokenut.

Kettu kertoo olevansa vain kiitollinen, jos voi kirjoittaa loppuelämänsä. Joulun, juhannuksen tai viikonlopun vietolla ei ole niin väliä.

Kunhan saa juosta tarinan perässä eikä tarvitse pestä kenenkään sukkia. ■

Julkaistu: 11.8.2015