Apu

Outi Pakkanen Kirjailija. 66 vuotta, Helsinki.



Outi Pakkanen Kirjailija. 66 vuotta, Helsinki.

Yritän opiskella armollisuutta itseäni kohtaan.
Teksti Apu-toimitus

Tämä on neljäs kevät, kun lähden Berliiniin kirjoittamaan. Rakastan sitä kaupunkia, koska se on niin rosoinen, rumankaunis ja suvaitsevainen. Siellä on myös mieletön kulttuuritarjonta, ja isoon kaupunkiin on helppo solahtaa sisään. Pidän siitä, etteivät ne peittele menneisyyttään: siellä näkyy Saksan rankan historian kaikki kerrokset. Mikä tärkeintä, saan totaalisen työrauhan. Kevät on aina kirjoitusaikaani.

Elämykset tulevat usein ennakoimatta: istun berliiniläisessä katukahvilassa, pöydällä on lasi Proseccoa, kuuntelen naapuripöydän jutustelua ja äkkiä läpi valahtaa onnentunne: Mein Gott, että olen etuoikeutettu!

SAIN kotoa hyvän itsetunnon. Minulla oli poikkeuksellisen kannustavat vanhemmat, jotka kasvattivat siihen, että sinä pärjäät aina, pystyt mihin tahansa! Vanhemmat ymmärsivät itsenäisyyteni: "Outia ei kannata pakottaa mihinkään, se tekee joka tapauksessa oman päänsä mukaan." Arvostan Emmi Jurkkaa ja Aino Acktéta, joista kummastakin olen kirjoittanut elämäkerrat. Nämä naiset olivat tinkimättömän rehellisiä, oman tiensä kulkijoita, joilla oli vakaa usko itseensä sekä siihen, mitä he tekevät.

ElämäänI on vaikuttanut moni mies, kärjessä oma poika. Antti-Pekka on nyt 23. Sain lapsen kypsässä iässä, 43-vuotiaana, ja lapsen myötä ikä putosi pois. En ollut enää minkään ikäinen, olin vain "Antti-Pekan äiti." Lapsi toi ennen kaikkea rakkautta, mutta myös värejä maailmaan, joka aikaisemmin oli ollut täysin mustavalkoinen.

Yritän opiskella armollisuutta itseäni kohtaan. Olen tiukka ja joskus turhankin vaativa: eräänlainen boheemi luterilaisella työmoraalilla.

Nautin tästä elämäntilanteesta. Virtaa riittää, voin tulla ja mennä, ja kaikki elämän palikat ovat järjestyksessä. Voin syödä mitä haluan ja matkustaa minne haluan. Nämä ovat ne mittarit. Iloa tuo ennen kaikkea luottoystävät ja muut läheiset: kun koko iso meluisa perhe istuu pöydän ääressä ja syö yhdessä.

Olen oppinut tekemään poikani mielestä maailman parasta pastakastiketta: laitan bolognesepohjaan muun muassa itse marinoituja valkosipuli-oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja, Italiasta ostettua yrttisekoitusta ja raastan sekaan porkkanaa. Oleellista on muhittaa sitä vähintään tunti.

Osaan tehdä kahta asiaa hyvin: villasukkia ja sinappia. Teknisissä asioissa olen täysi tumpelo. On ihanaa heittäytyä totaalisen avuttomaksi bensa-asemalla tai rautakaupassa ja antaa miesten kukkoilla. Ne nauttii siitä, kun ne ovat sen verran yksinkertaisia.

KirjoittaMINEN on opettanut katsomaan, kuuntelemaan, tarkkailemaan. Iän myötä olen alkanut kirjoittaa rohkeammin, katsomaan itseäni peilistä kirkkaammassa valossa. Ensi vuonna tulee 40 vuotta esikoiskirjasta.

olen oppinut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen: sosiaalinen erakko. Minulla on laaja sosiaalinen verkosto, mutta tarvitsen runsaasti omaa tilaa.

Elämä on vuoristorata, enkä tasamaamenoa oikein kestäisikään. Hautakiveen haluaisin kaiverrukseksi: Kliffa Friidu.

Teksti Eve Hietamies

Kuva Timo Pyykkö

Julkaistu: 10.5.2012