Apu

Luolamies oli kuin nykymies: rakastui ja oli mustasukkainen


Rakkaudella on järkevä rooli ihmisen evoluutiossa. Tietokirjailija, tiedetoimittaja Osmo J. Tammisalo kertoo.
Kuvat Getty Images, Osmo Tammisalo

Mikä on rakkauden merkitys ihmisen evoluutiossa?

Rakkaus ratkaisi sen ongelman, miten pariskunta saatiin pysymään riittävän pitkään yhdessä, jotta lapsi saatiin hoidettua pahimman vaiheen yli. Jos suhde jatkuu sen jälkeen, rakkaus yleensä korvautuu tasaisemmalla kiintymysvaiheella, jossa rakastumiseen kuuluva kömpelyys ja pakon­omaiset ajatukset kumppanista vaihtuvat yhteisten jälkeläisten hoivaamiseen.

Ihminen on nykykäsityksen mukaan kehittynyt Afrikassa. Merkittävimpiä kehitysaskeleita ovat olleet siirtyminen kävelyyn kahdella jalalla, karvapeitteen väheneminen, puhe-elimistön kehittyminen sekä aivojen kasvua seuranneen älykkyyden kehityksen aikaansaama kulttuurin synty. Miten meistä tuli me?

Muita ihmiselle tyypillisiä muutoksia on pystyasentoon liittyvä käsien vapautuminen ja ennen kaikkea peukalo-etusormiotteen tarkentuminen, mikä paransi radikaalisti työkalujen käyttöä ja niiden rakentamista. Muilla kädellisillä peukalo on onneton tynkä.

Pystyasentoon liittyy myös se, että ihmisen lantio ei voi olla kovin leveä, sillä leveämpi lantio tekisi kävelemisestä hankalaa vaappumista. Lantion kapeus taas tarkoittaa, että ihmislapsen pitää syntyä muihin kädellisiin ja nisäkkäisiin verrattuna pahasti keskeneräisenä. Tämä vastasyntyneen avuttomuus puolestaan tarkoittaa suurentunutta tarvetta ihmiskoiraalle ja muulle suvulle osallistua jälkeläisen hoivaan. Yksinhuoltajan olisi ollut hankala kerätä riittävästi ruokaa itselleen ja kehittyvälle pienokaiselle.

Käsi kädessä ovat siis kulkeneet lapsen avuttomuus, parisuhteen evoluutio (ihmiskoiras osallistuu jälkeläisen hoivaamiseen), pystyasennon evoluutio ja perhetunteiden evoluutio eli esimerkiksi rakkaus ja mustasukkaisuus. Nuo kaikki ovat yhteydessä siihen, että meistä tuli vähitellen kulttuurieläimiä. Kyse on toisiaan ruokkivista ominaisuuksista: isot aivot, kulttuuri, lapsen vaatima hoiva ja opastus, parisuhde, vastavuoroinen toisten auttaminen ja niin edelleen.

Pystyasento teki ihmisen lantiosta kapean, ja siksi ihmislapsi syntyy muihin kädellisiin verrattuna pahasti keskeneräisenä ja tarvitsee isänkin apua.

Rakastivatko luolamiehet?

Kivikautinenkin ihminen rakastui ja muodosti perheitä ja perhekuntia. Kumppania on luultavimmin vartioitu mustasukkaisesti.

Miksi ihminen yleensäkin perustaa perheen?

Evolutiivinen selitys liittyy geenien lisääntymiseen. Perheen muodostaminen takasi parhaimmat mahdollisuudet jälkeläisten tuottamiseen. Perhettä perustava yksilö ei sellaista tietenkään yleensä ajattele, vaan häntä ohjaavat perhetunteet, lähinnä juuri rakkaus ja halu olla kumppanin luona.

Useimmat eläimet jättävät jälkikasvunsa nopeasti. Miksi ihmisemot ja jälkeläiset kiintyvät toisiinsa koko elämän ajaksi? Miksi tarvitaan näin pitkää kiintymyssuhdetta?

Äärimmäinen esimerkki jälkikasvun jättämisestä on eräs lintulaji, jolla emo rakentaa munia varten erityisen haudontakummun. Se vartioi kumpua kaikilta tunkeilijoilta, ja kun poikasia alkaa kummusta aikanaan kuoriutua, emo pitää niitäkin tunkeilijoina ja karkottaa ne paikalta.

Ihminen on toinen ääripää. Jopa isovanhemmilla, ainakin isoäideillä, on ollut merkitystä lastenlasten eloonjäämisen kannalta. Se liittyy pitkään lapsuusaikaan ja siihen, että olemme kulttuurieläimiä; kestää vuosikymmeniä, ennen kuin yksilö on oppinut taidot, joita hänen valitsemassaan ”lokerossa” tarvitaan.

Evoluutiopsykologien mukaan parisuhde rakentuu kolmesta vaiheesta: himosta, ihastumisesta eli romanttisesta rakkaudesta ja kiintymysvaiheesta. Määritteleekö evoluutio, keneen rakastumme?

Osaamme arvioida asemaamme pariutumismarkkinoilla ja käyttäydymme arviomme mukaan. Emme siis ole niiden yksilöiden jälkeläisiä, jotka jäivät haaveilemaan herra tai neiti täydellisestä.

Toisin sanoen ihminen osaa ympäristönsä perusteella muodostaa käsityksen omasta asemastaan ja haluttavuudestaan – joskus epärealistisenkin käsityksen. Se käsitys suuntaa yksilön omia mieltymyksiä.

Onko homoseksuaalisuudella ollut jokin lajin säilymistä edistävä merkitys?

Homoseksuaalisuuden periytyminen on biologian kannalta ongelma. Miten luonnonvalinta voisi ylläpitää ominaisuutta, joka haittaa yksilön geenien lisääntymismenestystä?

Otan tähän otteen Ihmisluontoa etsimässä -kirjastani: erään tutkimuksen mukaan esimerkiksi homomiesten naispuolisilla sukulaisilla on keskimäärin enemmän lapsia kuin heteromiesten naispuolisilla sukulaisilla. Suurempi hedelmällisyys yhtäällä saattaa siis näkyä pienentyneenä hedelmällisyytenä toisaalla.

Homouden perinnöllisyys ei silloin olisi enää ongelma.

Kaksostutkimuksista taas on saatu viitteitä siitä, että samat geneettiset tekijät, jotka altistavat homoseksuaalisuudelle, lisäävät heteroiden pariutumismenestystä. Pekka Santtila kollegoineen (2009) ei silti löytänyt sellaista geneettistä etua. Kyse saattaa Santtilan mukaan olla yksinkertaisesti vaikeudesta mitata ja määritellä homoseksuaalisuutta.

Eräässä tutkimuksessa taas on havaittu, että homomiehillä oli enemmän taipumuksia auttaa sisartensa jälkeläisiä. Sukulaisille annettu apukin saattaa siis olla osaselitys homouden perinnöllisyyteen. Teorialla ei tosin ole juuri kannatusta biologien keskuudessa, sillä useimmissa tutkimuksissa homojen tarjoamille geneettisille sukulaishyödyille ei ole löydetty tukea.

Lisäksi on mahdollista, että sosiaaliset normit ovat estäneet homoseksuaaleja omaksumasta homoseksuaalista elämäntapaa. Silloin homoseksuaalit olisivat lisääntyneet siinä missä heterotkin, ja homouden perinnöllisyys ei kaipaisi erillistä selitystä. Eräs välitön mekanismi homoseksuaalisuuden taustalla liittyy olosuhteisiin äidin kohdussa: sikiön saaman hormonialtistuksen laatu riippuu siitä, kuinka monta lasta kohdussa on jo kasvanut.

Mitä rakkaus on tieteen näkökulmasta?

Miten yksilö voisi todistaa kumppaniehdokkaalle, että hän haluaa sitoutua suhteeseen? Puhe on halpaa, joten minkäänlaisiin sanallisiin rakkaudentunnustuksiin ei kannata luottaa. Jäljelle jää siis käyttäytyminen. Millainen käytös paljastaa rakkauden aitouden? Vastausehdotus on kenties yllättävä: epärationaalinen. Ehdokkaat ovat sitä vakuuttavampia, mitä hullummin he käyttäytyvät.

Tuota sitoutumisongelmaa rakkaus kehittyi ratkaisemaan. Eli jos näyttää siltä, että ehdokas pystyy hallitsemaan rakkauttaan, hän pystyy siitä varmasti myös luopumaan. Jos kumppani valitsee sinut rationaalisin perustein, hän pystyy myös luopumaan sinusta rationaalisin perustein. Roomalaisen Publilius Syrusin mukaan ”rakastuneena et ole järkevä, ja jos toimit järkevästi, et voi olla rakastunut!”

Rakkauden kohteelle ei siis voi sanoa, että ”olet parasta, mihin tasoiseni yksilö voi näissä olosuhteissa yltää” – vaikka tästä rakkaudessa lieneekin kyse. Rakastetulle pitää mieluummin sanoa jotakin hullunkurista kuten, että ”olen mieluummin yksin kuin onnellinen jonkun muun kanssa”.

Miksi rakkaudesta pitää sokaistua?

Jos yksilö on hallitsemattoman rakkauden sokaisema, hänen sitoutumisaikeisiinsa voi paremmin luottaa. Paras merkki rakkaudesta on se, että toinen on kohtuuttoman valmis viettämään kaiken aikansa toisen kanssa.

Kuvitellaan, että pariskunnat olisivat aina uskollisia toisilleen, suosisivat aina vain toisiaan ja yhteisiä lapsiaan – eivätkä koskaan sukulaisiaan – ja jopa kuolisivat aina samaan aikaan. Silloin heidän geneettiset intressinsä olisivat täysin identtisiä.

Voimme jopa kuvitella lajin, jossa jokainen muodostunut pari muuttaa autiolle saarelle kasvattamaan jälkeläisiään poistumatta koskaan saarelta. Kehittäisikö evoluutio heille täydellisen romanttisen, seksuaalisen ja toverillisen rakkauden? Ei, kumppaneiden suhde pikemminkin kehittyisi muistuttamaan saman organismin solujen välistä suhdetta. Myös niillä geneettiset intressit ovat yhteisiä. Mutta maksasolujen ei tarvitse rakastua lihassoluihin toimiakseen harmonisesti. Samoin kävisi autiosaaren pariskunnilla.

Sellaisen lajin kannattaisi harrastaa seksiä vain lisääntymistarkoituksessa. Miksi muuten tuhlata siihen energiaa? Seksi ei tuottaisi sen enempää mielihyvää kuin muukaan lisääntymisfysiologia, kuten vaikkapa sukusolujen muodostuminen.

Sellaisella lajilla ei olisi rakkautta, koska ei olisi vaihtoehtoisia kumppaneita valittavana. Rakastaisit kumppaniasi kirjaimellisesti kuten itseäsi, mutta juju on juuri siinä: et oikeasti rakasta itseäsi, paitsi vertauskuvallisesti. Sinä olet itse. Evoluution silmissä te kaksi olisitte yhtä lihaa, ja suhdettanne määräisi tahdoton fysiologia.

Saattaisit tuntea kipua, kun kumppanisi saa haavan, mutta tunteet, joita meillä on kumppaniamme kohtaan ja jotka tekevät suhteesta suurenmoisen, kun se sujuu hyvin – ja tuskallisen, kun se sujuu huonosti – eivät olisi koskaan kehittyneet. Ilman kilpakumppaneita ei siis olisi rakkautta. Sängyssä ei koskaan ole vain kahta ihmistä.

Osmo Tammisalo

Syntynyt: 1970, Helsingin maalaiskunta.

Ammatti: tietokirjailija, tiedetoimittaja, Darwin-seuran perustajajäsen.

Tunnetaan: Teos Rakkauden evoluutio: Ihmisen parinvalinnan biologiaa (Terra Cognita) oli Tieto-Finlandia-ehdokas vuonna 2005. Kirja esittelee rakkauden modernit biologiset perusteet ja tarkastelee parinvalinnassa olennaisia tunteita, mutta myös siihen vaikuttavia fyysisiä ominaisuuksia.

Harrastukset: Harrastaa sirkusta ja on esiintynyt muun muassa nykysirkusryhmä Circo Aereon Camping-esityksessä.

Blogi: Ihmisluontoa etsimässä.

Julkaistu: 13.8.2019