Image

Opeta minulle, miltä usko tuntuu

Opeta minulle, miltä usko tuntuu

Kolumni | Uskonnonopetus ilman uskoa ei ole järkevää. Siksi siitä voisi luopua, kirjoittaa Reetta Räty.
Teksti Reetta Räty
Mainos

80-luvulla luokaltamme kysyttiin yläasteen uskonnon kokeessa: Millaista on oma sydämen uskosi? Otin hurskaan ilmeen ja kaunokirjoitin vastauksen jäljitellen lestadiolaisen opettajamme termejä. Jumalan nimessä ja veressä kaikki syntisi ovat anteeksiannettuja. Täydet pisteet!

Vuodesta 2003 lähtien kouluissa ei ole saanut antaa tunnustuksellista opetusta. Opettajat eivät enää saa tuputtaa oppilaille omaa uskoaan tai antaa arvosanoja sillä perusteella, kuka uskoo parhaiten.

Mutta jokin tässäkin mallissa vaivaa. Voiko uskontoa opettaa niin, että siivoaa uskonnosta pois itse uskon?

Kannatan kirkon eroa valtiosta ja maallista peruskoulua. En käsitä, miksi evlut-kirkkoon kuuluva ei saa käydä elämänkatsomustiedon tunneilla, vaikka vanhemmat niin haluaisivat. Minusta uskontokunnat saisivat kouluttaa itse pappinsa.

Mutta se uskonnonopetus.

Siitä kadotetaan ydin, jos se riisutaan irti uskosta. Ei uskonnossa ole kyse islamin pilareista tai opetuslasten nimilistasta. Uskonnon voima on toisaalla. Ehkä se on juuri sydämen uskossa.

On ehdotettu, että koulut siirtyisivät kaikille oppilaille yhteiseen uskonto- tai katsomustietoon. Se olisi neutraalia, vuoropuhelua edistävää ja esittelisi viileästi eri uskontoja. Uskonnottomat Suomessa ry:n Kaisa Robbins esitti Hesarissa (30. 7.), että kutsumustiedon tunneilla ”oppilaat oppisivat ymmärtämään toistensa maailmankatsomuksia etsimällä katsomusten yhteisiä piirteitä”.

Tämä on hyvä ajatus. Mutta samalla pitäisi tunnustaa, ettei usko ole maallista, akateemista, tieteellistä tai tunnustuksetonta. Ymmärryksen kannalta keskeinen kysymys on: miltä tuntuu uskoa Jumalaan, Allahiin, karmaan, siihen ettei jumalaa ole?

Ajatellaan vaikkapa jälleensyntymää.

Ei sitä vaan tajua, jos länsimainen opettaja esittelee reinkarnaation wikipedia-viileydellä.

Jos uskonnosta siivotaan usko, jäljelle jää vaikka mitä hyödyllistä opittavaa. Historiaa, kulttuuria, tapoja, arvoja, arkkitehtuuria, politiikkaa, etiikkaa. Voi hyvin ajatella, että usko on niin henkilökohtaista, ettei se kuulu kouluun. Silti olisi syytä lausua ääneen, että jos oppilaita opettavat ihmiset, opetus on aina jossain määrin tunnustuksellista. Suomessa siis pääosin läntiseen, kristittyyn maailmankuvaan nojaavaa.

Suomea pidetään maallisena yhteiskuntana mutta mitä tämäkin on: Taloustutkimuksen viime kesänä tekemän tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista uskoo enkeleihin. Lisäksi instituutioiden ulkopuolella versova hengellisyys on nousussa.

Niin paljon monimutkaisempaa kuin jankkaus Suvivirrestä!

Yhdysvalloissa julkisissa kouluissa ei opeta uskontoa. Helsingin kansainvälisissä kouluissa – joita sanotaan ”maahanmuuttajakouluiksi” – alle puolet oppilaista käy evlut-tunneilla. Osa opettajista toivoo, että Suomessakin luovuttaisiin uskonnon tunneista. Samalla ratkeaisi muutama arjen ongelma.

Pieni osa vanhemmista ei esimerkiksi hyväksy islamin opettajia, jotka eivät ole muslimeja. Suomessa uskontoa voi opettaa, jos on muodollisesti pätevä. Helsingin muslimit -yhdyskunnan nettisivuilla kirjoitetaankin: ”Kristityt, ateistit ja muiden uskontojen edustajat ovat alkaneet opettamaan muslimilapsille islamia kouluissa ympäri Suomea. Asia on todella vakava.”

Jotta voisi ymmärtää näitä huolia, täytyisi ymmärtää uskonnon sijaan vanhempien uskoa. Kun sanotaan ”kristityt sitä, muslimit tätä, hindut tuota”, väitetään, että vaikkapa noin 1,5 miljardia maailman muslimia uskoisi tietyllä tavalla. Sellaiseen ei usko kukaan. ■

Kirjoittaja on pakana, joka jumaloi koskia ja kitaroita. Ensi numerossa Ruben Stiller.

Julkaistu: 3.9.2015