Parikymppisenä bändikaverimme katosi Ruotsin-laivalla eikä häntä koskaan löydetty. Järkytyksen myötä koin hengellisen heräämisen. Tarvitsin apua, kohtasin Jumalan. Mutta tuli aika, jolloin uskonasiat eivät kiinnostaneet. 

Nyt tiedän, että ihminen voi hylätä, mutta Jumala ei hylkää. Tuhlaajapoika saa aina palata kotiin. 

Olen aina ollut innokas esiintymään. Kun lastentarhan näytelmässä sain esittää puuta, olin ylpeä roolistani. Kun koulussa kysyttiin, kuka haluaa olla Tiernapojissa Herodes, viittasin heti, vaikken tiennyt, kenestä oli kyse. 

Koulussa pysyttelin silti sivustaseuraajana. Olin muita paljon pidempi ja oppikoulussa koin jonkinlaista koulukiusaamista. Se ei ollut fyysistä, vaan jatkuvaa pientä syrjimistä ja huutelemista.

Kerran kuitenkin viiden pojan joukko uhkasi hakata minut koulun jälkeen. Tajusin, etten voi livahtaa sivuovesta, sillä kiusaaminen ei silloin loppuisi ikinä. Katsoin ikkunasta, että tuolla he odottavat. Pelotti hirveästi, mutta menin heitä kohti. Sanoin, että tulkaa sitten yksitellen. ”Ei kun me tullaan kaikki!” he vastasivat. Olin kauhuissani, mutta nostin nyrkkini ylös ja sanoin: ”Ensimmäinen, joka osuu kohdalle, putoo saman tien!” Kukaan ei lopulta tullut. Kiusaaminen loppui siihen.

En tiedä, olisinko pystynyt lyömään. En ollut ikinä lyönyt ketään. Mutta tämä kokemus toi itseluottamusta ja vakuutti, että hankalista tilanteista voi selvitä ilman väkivaltaa. 

Vanhempani opettivat esimerkillään kaikkien ihmisten kunnioittamista ja sitä, mikä on oikein ja väärin. Minulle kehittyi voimakas oikeudentunto ja rehellisyyden vaatimus. 

Laulajana hankalin paikka oli, kun menin säveltäjä Paavo Heinisen teokseen Veitsi, joka esitettiin Savonlinnan Oopperajuhlilla. Tajusin, että tällainen moderni, epämelodinen musiikki on liian vaikeaa minulle. Kysyin neuvoa säveltäjältä. Hän korosti, että tärkeämpää kuin puhtaasti laulaminen on se, että ilmaisu menee oikein. 

Vaikken ymmärrä modernia musiikkia, opin ymmärtämään, miksi joku kirjoittaa sellaista. Kun Paavo Heiniseltä on kysytty, miksi hän tekee niin vaikeaa musiikkia, hän on sanonut, että eihän elämäkään ole helppoa. 

Jos en ole perehtynyt johonkin asiaan, en halua sanoa, että se on silkkaa roskaa. En halua tuomita mitään pelkästään sen perusteella, etten ymmärrä sitä. 

Vaimoni Heini on ollut merkittävin laulunopettajani. Kävimme yhdessä vuosia ruotsalaisen Nicolai Geddan tunneilla. Minä olen hidas oppimaan, Heini nopea. Niinpä hän jatkoi opettamistani kooten paketiksi kaikilta opettajiltamme saadut hyvät opit. 

Puhuminen on ollut minulle vaikeaa. Mutta vaimo on opettanut myös sen, että kissa nostetaan pöydälle! Mitä enemmän uskaltaa puhua, sitä enemmän välittää toisesta ja yhdessä elämisestä. Rakkaus heikkenee, jos ei keskustella kipeistäkin asioista. 

Kun lapset olivat pieniä, teimme sunnuntaisin kävelylenkkejä ja talvella hiihtelimme. Yhdessä tekeminen lisää rakkautta. 

Teksti Leena Raivio, kuva Mikko Harma