Aloitetaan lopputulemasta: vaatteet ovat liian halpoja. Muuten maailmassa ei voisi olla näin järjetöntä määrää kahdentoista euron tunikoita ja vielä järjettömämpää määrää alipalkattuja tehdastyöläisiä.

Ratkaisu vaikuttaa yksinkertaiselta: jos vaatteet maksaisivat enemmän, työntekijöille voisi maksaa paremmin. Tunikoita tehtäisiin vähemmän, samoin työtunteja tehtaissa. Luontoa säästyisi, kaapeissa olisi tilaa, laatu paranisi.

Mutta muutosta ei tapahdu, koska teeskentelemme, että ongelmaa ei ole. Ja jos onkin, se ei liity mitenkään meihin.

Toki on merkkejä paremmasta: vastuullisesti tuotettuja vaatteita ja Facebookin kierrätysryhmiä. Halpaketjuillakin on ”conscious collectioneita” ikään kuin mitään muita pitäisi edes saada myydä.

Mutta suuri osa vaatteista syntyy niin, että tekijät saavat liian vähän palkkaa ja työskentelevät surkeissa oloissa.

Elokuvafestivaali DocPointin ohjelmistossa oli tänä vuonna useita vaate- ja elektroniikkateollisuuden ongelmista kertovia dokkareita. Niistä ainakin Machines menee nyt elokuvateattereissa. Se kertoo, millainen helvetti on intialainen tekstiilitehdas, jossa tehdään vaatteita myös tunnetuille läntisille vaatemerkeille. Kemikaalit kirvelevät silmiä, meteli koskee korviin, päivät venyvät.

Dokkareita katsoessa hävettää. Täällä sitä istutaan leffateatterin pimeydessä todistamassa vääryyksiä, ja sitten: valot syttyvät ja kaikki jatkuu ennallaan.

Onko mitään, mitä emme kehtaisi toisille ihmisille tehdä?

Vaatevalmistajien sivuilla on tällaisia tekstejä: ”Emme omista tuotteitamme valmistavia tehtaita emmekä ylläpidä niiden toimintaa. Emme siten myöskään päätä tehtaissa töissä olevien työntekijöiden palkkoja tai maksa niitä.”

Niinpä niin. Ei koske meitä, minua, sinua, ota kolme kahden hinnalla.

Helmikuun Imagessa haastateltiin Anniina Nurmea, joka uskoo, että vaatteiden vuokraamisesta tulee jatkossa yhtä tavallista kuin ostamisesta. Pidin Nurmen ajattelusta, sillä siinä eettisyys ei perustu askeesiin. Vaatteissa ratkaisee jatkossakin haluttavuus ja ulkonäkö.

Vastuullinen vaateteollisuus ei tarkoita, että emme saisi nauttia muodista, tyylistä tai itseilmaisusta. Eettisyys ei ole esteettisyydestä luopumista vaan kulutusmaniasta parantumista. 

Sillä onhan mielipuolista, että Suomenkin myydyimpiä tietokirjoja on KonMari, jossa opastetaan aikuisia ihmisiä luopumaan tavarasta. Ostamme, että tulisimme onnellisiksi. Luovumme, että tulisimme onnellisiksi. Sekoilun maksavat maailman köyhimmät.

Tulen itsekin kummallisen tyytyväiseksi uudesta mekosta. Uudet kengät, mikä palkinto! Aivan liian hitaasti olen käsittänyt, että riittää, jos mekko on itselleni uusi. Kengät taas saisivat olla kalliit, koska tekijälle on maksettu kunnon palkka.

Pikamuodin hamstraamisen sijaan voin mennä entistä useammin kaverin kotikirpparille, perehtyä netin kierrätysryhmiin, vaihtaa siskon kanssa takkia, olla ostamatta tyhjyyden tunteeseen, vaatia tietoa.

Ei se ole tekopyhää vaan vähintä mitä voi.

Ehkä vaatteissa pitäisi olla tupakka-askien tapaan varoituksia: Tämän t-paidan tekijän palkka ei riitä elinkustannuksiin. Tai: Jos maksat 4 euroa lisää, ompelija elää palkallaan.

WWF:n kalaopas auttaa tekemään eettisempiä valintoja kalatiskillä. Voisiko farkuista tehdä samanlaisen?

Jos kritisoi halpamuotia, moni sanoo, ettei ole rahaa kalliimpiin vaatteisiin. Halpatuotannossa palkat ovat kuitenkin niin pieniä, että ”kallis” ei välttämättä tarkoita kallista. Minusta pitää voida kysyä:

Jos kehtaamme valittaa kiky-tunneista tai loukkaantua, kun meitä itseämme pyydetään ilmaiseksi töihin, miten voimme ostaa ja myydä vaatteita, jotka on tehty 12 tunnin vuoroissa, ilman lomapäiviä?

Ei voi olla oikein, että vaadimme oikeuksia, aikaa ja rahaa itsellemme, mutta emme niille, jotka mahdollistavat elintasomme. ■

Reetta Räty on toimittaja, jolla oli lapsena luokkakuvien perusteella yhdet toppahousut ja pari paitaa.