Apu

Omituisten otusten maa



Omituisten otusten maa

Australia on täynnä eläin- ja kasvilajeja, joita ei elä missään muualla. Endeemiset eli kotoperäiset lajit syntyivät miljoonien vuosien aikana, kun manner oli eristyksissä muusta maailmasta. Tämä on koalan, kengurun, vesinokkaeläimen ja papukaijojen valtakunta.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

Pehmolelua muistuttava pussieläin koala on kengurun, emun ja eukalyptuksen ohella Australian symboli. Minulla oli tilaisuus tutustua siihen ja kymmeniin muihin Australian luonnon erikoisuuksiin muutama vuosi sitten, kun asuin perheineni työn vuoksi puoli vuotta Brisbanen miljoonakaupungissa maan itärannikolla.

Vaikka Australia on valtava maa, lähes Euroopan kokoinen, se on myös maailman kuivin manner, jossa luonnon rikkaus on asutuksen tavoin keskittynyt enimmäkseen kapealle vihreälle rannikkokaistaleelle.

Reilun sadan kilometrin säteellä Brisbanesta on parikymmentä kansallispuistoa ja toinen mokoma muita merkittäviä luonnonsuojelualueita. Todelliseen raskaaseen sarjaan eli Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvia luontokohteita seudulla on peräti kaksi: suuri hiekkasaari Fraser Island ja Australian keskiosan itäiset sademetsät (Central Eastern Rainforest Reserves).

Australian itäiset sademetsät tarjoavat turvapaikan monille eläin- ja kasvilajeille, joita ei elä missään muualla koko maailmassa.

Koala on Australian alkuperäisasukkaiden aboriginaalien kieltä, ja se tarkoittaa ”ei juo”. Koala saa lähes kaiken tarvitsemansa nesteen puputtamalla eukalyptuspuiden lehtiä. Australiassa on jopa 900 eukalyptuksen lajia, mutta koalalle kelpaavat vain muutaman kymmenen lajin lehdet.

Viime aikoina koala on harvinaistunut huolestuttavasti. Perimmäinen syy koalan haavoittuvaisuuteen on se, että se on Australian eristyneellä mantereella kehittynyt kotoperäinen laji, jota ei elä missään muualla. 

1900-luvun alussa koala ehdittiin metsästää lähes sukupuuttoon. Silloin karvaturri saatiin pelastetuksi, mutta nyt se on taas uhattuna. Koala siirtyy puusta toiseen maata pitkin, ja autot aiheuttavatkin suurimman osan Australian koalakuolemista. Myös koirat tappavat niitä. Suurin uhka on kuitenkin metsien hakkaaminen teiden ja asutuksen laajenemisen vuoksi.

Australia on monella tavalla erikoinen ja muista mantereista poikkeava elinympäristö. Manner on geologisesti hyvin vanha, ja se on ollut pitkään eristyksissä muusta maailmasta. Vuosimiljoonien aikaan Australian eläimistön kehitys on kulkenut omia polkujaan.

Lintuharrastajana en voinut olla ihmettelemättä sitä, että lähes kaikki näkemäni lajit olivat minulle kokonaan uusia. Vain muutama harva laji, kuten sääksi sekä kaupungeissa elävät varpunen ja kesykyyhky, olivat tuttuja Suomestakin.

Silmiinpistävimpiä lintuja ovat värikkäät papukaijat, joita elää Australiassa enemmän kuin muilla mantereilla.

Nokkasiilejä on elänyt jo kymmeniä miljoonia vuosia. Nimestään huolimatta laji ei ole sukua siilille, vaan toiselle Australian alkukantaiselle lajille, vesinokkaeläimelle.

Nisäkäsmaailma se vasta erikoinen onkin. Kengurut ja niitä pienemmät hyppijät vallabit vievät huomion siellä täällä, niin alhaalla ruohotasangoilla kuin ylempänä vuoristometsissä.  

Pussikiipijöiden heimoon kuuluva kettukusu on öisin liikkuva pussieläin. Sitä on aikanaan metsästetty pehmeän turkkinsa vuoksi, mutta nykyään se saa rauhassa seikkailla kaupunkien puutarhoissa. Usein se kiipeilee ihmisten parvekkeilla. Meiltäkin se kävi napsimassa porkkanoita.

Valtavan suuret, jopa variksen kokoiset hedelmälepakot eli ”lentävät koirat” valtaavat kaupungin ilmatilan heti hämärän laskeuduttua. Ne sukeltavat pilvenpiirtäjien välistä alas tyhjyyteen kuin Batman konsanaan. Ensimmäisen kerran nähdessäni en voinut uskoa sitä lepakoksi.

Vaikeammin havaittava otus on vesinokkaeläin, joka elää Australian itäosien joissa ja järvissä. Puolen vuoden reissullani onnistuin näkemään sellaisen vain kerran, vaikka monesti kävin otusta hiljaa kyttäämässä erään joen varrella.

Nokkasiili on vesinokkaeläimen ohella maailman ainoa muniva nisäkäs. Tämän termiittejä syövän piikikkään ja nenäkkään otuksen voi nähdä Australiassa melkein millaisessa ympäristössä tahansa. Nimestään ja ulkonäöstään huolimatta se ei ole sukua siilille.

Sateenkaariluri on yksi Australian 56 papukaijalajista.

Brisbanen  eteläpuolella, Gold Coastin lomarannikon takamailla kohoaa metsäinen vuoristo. Uimarannalta katsottuna Mount Warning (1 156 m) ja muut teräväkärkiset huiput kutsuvat seikkailuun. Se on kuin kadonnut maailma, joka odottaa löytäjäänsä.

Nämä subtrooppiset sademetsät koristivat aluetta jo dinosaurusten aikaan, mutta nykyisin niitä on jäljellä vain alle prosentti alkuperäisestä.

Luonnonsuojelu on pelastanut nämä rippeet aivan viime hetkellä. Kun astuu valtavien saniaispuiden alle, tuntee todellakin kuin palaisi miljoonia vuosia ajassa taaksepäin.  

Itäisten sademetsien alueella on useita retkikohteita, joista suosituin ja monipuolisin on Lamingtonin kansallispuisto. Mutkittelevan vuoristotien päässä keskellä vihreitä metsiä on miellyttävä matkailukeskus nimeltään O’Reilly’s, jonka lähellä pääsee katselemaan sademetsää ylhäältä päin vaijereiden varassa roikkuvalta kävelysillalta.  

Luonnonystävä huomaa Australiaan tullessaan erään oudon mutta ihastuttavan piirteen: eläimet eivät juuri pelkää ihmistä. Rantavedessä polskutteleva pelikaani tai oksanhaarassa nököttävä koala ei hätkähdä, vaikka työntäisi kameran aivan viereen. Myös kengurut ja niitä pienemmät hyppelehtijät vallabit sietävät varsin hyvin ihmisen läsnäoloa, kunhan liikkuu hiljaa. 

Pelottomuus johtuu ainakin osittain siitä, että Australiassa ei ole suuria maapetoja, kuten susia, karhuja tai leijonia.

Australiassa tosin elää villikoira eli dingo, jonka ihminen on tuonut tuhansia vuosia sitten, mutta muuten pedot ovat vähissä.

Australian itäisissä sademetsissä yleisimpiä petoja ovatkin matelijat. Krokotiilithan tunnetaan jo Crocodile Dundee -elokuvasta, ja lisäksi Australia on käärmeiden ja muiden myrkyllisten otusten koti.

Kengurunpoikanen viettää syntymänsä jälkeen yli puoli vuotta emon pussissa.

Australia on uudisraivaajien maa, ja tietty rämäpäisyys kuuluu ihmisten mentaliteettiin. Se koitui kohtalokkaaksi suositulle tv-juontajalle ja eläinasiantuntijalle Steve Irwinille, joka menehtyi vuonna 2006 keihäsrauskun pistokseen kuvatessaan luontodokumenttia.

Irwinin perintö kuitenkin elää muun muassa Australia Zoo -eläintarhassa, jonka johtajana hän toimi. Australiassa villi luonto on aina lähellä – ja joskus se voi olla arvaamaton. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 5.1.2016