Apu

Olento

Olento

Joskus elämä on satua – ainakin pienen hetken.
Teksti Sini Kaipainen
Mainos

Ensin siitä näkyi paksun valkean vaipan alta vain kuono – oikeastaan kuonon kalpea kajastus, kuin juuri ja juuri pimeässä erottuva aavistus, joka varovasti miettii, nousisiko sitä tänään ollenkaan puiden latvojen yläpuolelle vai jäisikö tähän maan ja taivaan rajalle siihen paikkaan, missä päästäiset pitävät majaa.

”Miksi heti alussa on tehtävä suuria päätöksiä? Niin valtavan suuria päätöksiä pienelle, keskeneräiselle kuonolle”, olento huokaa samaan aikaan, kun sen ilkikurinen häntä tekee jo lupaa kysymättä omia tutkimusretkiä täkin ulkopuolelle, ja olento pohtii, että tätä se on, kun etupää ei tiedä, mitä takapää tekee.

Arasti olento nuuskii outoa maailmaa sisäänsä, ja jäykistyy.

Ulkomaailman tuoksu on makean juovuttava ja karvaan humalluttava, ja vaikka olento kuinka taistelee uteliaisuuden viettelystä vastaan kuonokin alkaa työntyä eteenpäin ja on saada luunapin hännältä.

”Oho!”, ponteva häntä jatkaa matkaa, ja herkkähipiäinen kuono niistää kuuluvasti ”Urpo!”.

Olento ristii kaikki neljä tassuaan vällyn alla yhteen ja toivoo, että selviää seuraavista kahdestatoista kuukaudesta ilman, että häntä löytää itsensä kuonon hampaista tai kierrettynä kuonon ympärille niin tiukasti, ettei siitä pääse tuhaustakaan. Kaikista pahinta olennosta olisi kuitenkin sotkeutua omiin tassuihinsa, sillä siitä puhuttaisiin vielä pitkään, kamalimmassa tapauksessa vuosisatoja. Niin on kuulemma käynyt monille olennoille sitä ennen. 

Tovin tuumattuaan olento tietää, mitä tehdä. Pidettyään puheen jokaiselle tassulle erikseen – yrmeälle talvelle, huikentelevalle keväälle, iloluonteiselle kesälle ja mörököllille syksylle – se asettaa hännän ja kuonon vastakkain ja kertoo, kuinka valo tarvitsee pimeyttä yhtä paljon kuin pimeys valoa, päivä yötä ja yö päivää. Se opettaa hännälle ja kuonolle kolme tärkeää sanaa: ”anteeksi”, ”ystävä” ja ”toivo”, ja lupaa, että nämä sanat karkottavat tiehensä monet surkeudet.

Sitten kuin yhteisestä sopimuksesta olento häntineen, tassuineen ja kuonoineen heittää vanhan vuoden rispaantuneen viltin päältään. Siinä se keskellä tammikuuta seisoo jäntevänä tulevaisuuteen uskoen: uusi vuosi.

Julkaistu: 19.12.2011